NutsYlläsPallas perusmatka 7.-8.7.2023
"Oliko raskas yö?" Jenni kysyy, kun laahustan sauvojen kanssa kohti 115 km kohdalla olevaa Peurakaltion huoltoa.
"Ei oo kaukana ettei kasetti hajoa." Vastaan viimein, kun pääsen lähemmäksi Anttia ja Jenniä.
"Harry sanoi ihan samaa, että ihan kauhea." Jenni vastaa.
26.5.2023 Ruka, Kuusamo
Kello herättää 05:30. Herään yllättävän pirteänä, mutta siitä huolimatta pieni huoli kalvaa sisälläni. Klo 8.00 on startti Rukan kylästä kohti Hautajärveä ja takaisin. Kolmas yritys perusmatkalla. Käytännössä koko kevät meni treenien osalta huonosti. Jalkaongelmien vuoksi kaikki valmistavat pitkikset jäi tekemättä enkä pystynyt juoksemaan viimeiseen kahteen kuukauteen juuri yhtään. No kävellään sitten, uskottelen itselleni. Jos en pysty juoksemaan, niin sauvakävellään reippaasti. Onnistuu se niinkin.
Käytän Vikiä pihalla ja syön aamupalan. Anna heräilee samoihin aikoihin. Huomaan hänen aistivan jotain erilaista kuin aikaisemmissa yrityksissä. Etiäisiä molemmila. Sen verran monesti on oltu näissä karkeloissa, että aamutoimet menee rutiinilla. Reppu on pakattu jo edellispäivänä. Samoin dropbagit, jotka vein jo torstai-iltana. Kisavaatteet odottaa sängyn päällä, enää pitää sekoittaa lötköpulloihin juomat. Energioiden suhteen kaikki tehdään kuten ennenkin. 15 min välein urkkaa ja 30 min välein vihreitä kuulia ja vettä. 60-90 grammaa hiilareita tunnissa. Sen kroppa ottaa vastaan ja se riittää. Aamupalan ja muiden aamutoimien jälkeen hypätään autoon ja ajetaan lähöalueelle. Antti ja Jenni on jo odottamassa siellä. Kuten niin monesti ennenkin. Tällä kertaa Antilla on omakin startti tulossa. 55 km kisa starttaa Oulangasta klo 18 jälkeen. Oman aikataulun mukaan olen Oulangassa juuri ennen Antin lähtöä.
Lähtöalueella on paljon tuttuja. Peltolan Jaakon kanssa jutellaan ja todetaan, että tämä on nyt se meidän vuosi. Jaakolla toki edelliseltä vuodelta onnistunut Karhunkierroksen satamailinen. Nyt se tulisi minulle myös. Samalla periaatteella lähdetään toki joka kerta. Lähtölaukaus kajahtaa ja fiilis on mahtava. Vihdoin pääsee taas kaivamaan sitä jotain tuolta syvältä sisimmästä. Jo alussa kiinnitän huomion normaalia korkeampaan sykkeeseen. Menee alun jännityksen piikkiin. Kun samat oireet tulevat eteen vielä Konttaisen huollon jälkeenkin päätän sauvakävellä reippaasti ja juosta vain oikeasti helpot pätkät. Basecampin huolto tulee melko hyvin aikataulussa, mutta 10 km ennen Oulankaa se tapahtuu. Kompastun huolimattomuuttani juureen ja samassa rytäkässä potkaisen sauvan poikki. Oulankaan konkkaan yli tunnin omaa aikataulua myöhässä. Antti lähtee juuri omalle taipaleelleen ja heitetään siinä tsempit. Anna toimii huollossa apuna. Tuo kaiken mitä pitää, mun pitää vaan syödä ja juoda mitä tuodaan eteen. Jutellaan polven tilanteesta ja tullaan siihen tulokseen, että lähden yrittämään vielä. Otan varmuuden vuoksi yhden ehjän sauvan reppuun mukaan. Huollosta sain energiaa ja hyvää oloa julmasti. Anna sen toi ja auttoi mut eteenpäin. Taas kerran. Sillan jälkeen sain kiinni Martin Stefanovin. Juteltiin pieni hetki ja sanoin kokeilevani juoksua, kun jalat oli melko tuoreet eikä polvessakaan pahasti tuntunut. Kilometrin verran sain juostua, kunnes kivut alkoivat. Sen jälkeen eteneminen oli melko hankalaa. Hetki juoksua ja sitten kävelyä. Tätä meni muutama tunti, kunnes oli pakko luovuttaa ja teipata polvi. Tukisiteen laitoin niin kireälle kuin tohdin. Vauhti putosi ja pikkuhiljaa huomasin, että taitaa käydä huonosti. Päätin kuitenkin yrittää. Juoksin aina kun pystyin, vaikka se oli melko hankalaa. Lopulta otin sauvan avuksi ja lähdin konkkamaan kohti Hautajärveä. Pari tuntia ennen 17 h cut-offia jouduin tekemään raskaan päätöksen. Soitin Annalle ja kisajärjestäjille. En ehdi ajoissa Hautajärvelle. Anna lupasi tulla hakemaan, vaikka sanoin tulevani raatotaksissa Rukalle. Viimeiset 20 km kävelin käytänössä yhdellä jalalla ja aikaa siihen meni ikuisuus. Annan kyydissä mökille ja jälleen uusi pettymys Rukalta. Toisaalta tämä ei tuntunut yhtä pahalta kuin 2022. Nyt etenin niin kauan kuin cut-off sen salli. Kisan jälkeen tein päätöksen, että Ylläkselle en lähde. Ei tällä polvella voi edes harkita satamailista.
7.7.2023 Äkäslompolo
Antti ja Jenni tuli hakemaan mut kymmenen aikaan. Startti olis 12.20 Hetasta kohti Äkäslompoloa. Harry otetaan samalla joukkoon. Matkana myös tuo satamailinen.
Miksi päädyin kuitenkin tänne? No, lääkäri sanoi että polvessa ei ole mitään vikaa ja tohtii juosta. Anna sanoi, että Vikin hoito ja muut asiat järjestyy. "Lähde hakemaan se satamailinen." Taisivat olla sanat 💖 Anna joutui jäämään reissusta pois töiden vuoksi. Juuso teki hyvän treeniblokin kisaa varten joten mikäs siinä oli lähtiessä. Muutama päivä yksin Äkäslompolossa ennen starttia olivat vaikeat. Ehdin miettiä paljon matkaa kohti tätä hetkeä. Ehdin miettiä aikaisempia epäonnistumisia Karhunkierroksen satamailisella. Kuitenkin jostain syystä tunsin kokoajan, että nyt se onnistuu. Tämä on se mun hetki.
Volvossa oli hilpeä tunnelma. Juteltiin kisastrategiasta, miten huollot jne. Kuunneltiin asiaankuuluuvaa musiikkia, ACDC Highway To Hell ja Gary Moore Over The Hills And Far Away. Antti ja Jenni tulisivat huoltamaan Ketomellaan, Pallakselle (db1), Peurakaltioon (db2) ja Ylläsjärvelle. Viimeinen tunti ennen starttia oli pitkä, mutta vihdoin oli meidän vuoro. Ennen starttia Sami haastatteli vielä mua Nutsin liveen. Tunsin olevani suurikin julkkis.
Hetta - Mustavaara 1:22:01/ 11,6 km
Vielä viime tsempit Harryn ja muiden tuttujen kanssa ennen starttia. Soitin myös Annalle, että nyt olen valmis. Startti pamahti ja olo oli maagisen hieno. Jännitys ja kaikki oli poissa. Viitisen kilometriä Hetasta on asfalttia ja hetihän siinä lähti laukalle. Vauhti liian kova ja sykkeet liian korkeat. Mietin jo kuinka toimin maaliviivalla Äkäslompolossa... Muutaman kilometrin jälkeen tajusin hieman vetää suitsista ja keskittyä olennaiseen. Asfalttiosuuden jälkeen siirryimme maastoon ja fiilis nousi entisestään. Keli oli täydellinen, puolipilvistä ja vajaat 15 astetta lämmintä. Energiat upposivat ja urheilujuoma maistui. Taktiikkana oli juosta kaikki juostavat pätkät ja kävellä ylämäet ja haastavat kohdat. Jalat pelasivat mainiosti ja Mustavaaran huollon saavutin aikataulussa. Harry meni jonkin verran mun edellä.
Mustavaara - Ketomella 4:53:50 / 32,3 km
Mustavaaran jälkeen alkoi ensimmäinen oikea nousu Pyhäkeron (713 m) huipulle. Tässä kohtaa kaivoin sauvat avuksi, jotka olin onneksi saanut lainaan Kimmolta ennen kisaa. Maisemat olivat uskomattoman hienot. Oli fiilis, että pitäisi vain jäädä tunturin rinteeseen istumaan ja ihailemaan maisemia. Juoksijoiden osalta jonot olivat jo muodostuneet ja jonossa oli muutamien juoksijoiden porukoita. Itse taivalsin yksin aivan suunnitellusti. Ainakin suurimman osan ajasta. On jotenkin helpompaa edetä omassa kuplassa ja huolehtia vain itsestään. Pyhäkeron huipulta näki "madon" kiemurtelevan kohti seuraavaa huippua Siosvaaralla (520 m). Antti ja Jenni olivat Ketomellassa huoltamassa. Harry oli mennyt hetki ennen mua ohi. Ja vaikka edettiin eri vauhteja, koko ajan oli fiilis että taivalletaan yhdessä. Kysyin Antilta ja Jenniltä aina miten Harry ja Harry teki samoin. Yhdessä, mutta erikseen. Team Silverfox. Ketomellassa tein pidemmän huollon. Antti täytti pullot ja vaihdoin kuivan paidan päälle. Kroppa toimi edelleen eikä jalkojen suhteen ollut mitään ongelmia. Matka eteni suunnitelmien mukaan. Voiko tämä olla näin helppoa?
Ketomella - Pallas 11:18:30 / 67,8 km
Ketomellasta Pallakselle oli pisin huoltoväli, 35,5 km. Myös nousumetrejä oli eniten tällä välillä, 1621 m. Mukana mm. sellaiset tökkyrät kuin Suastunturi (500 m), Lumikero (662 m), Vuontiskero (677 m) ja kirsikkana kakun päällä Pyhäkero (775 m). Pyhäkerolta oli upeat maisemat Taivaskerolle. Maisemat olivat muutenkin Ketomella - Pallas välillä henkeäsalpaavat. Ajattelin ottavani kuvia, mutta tulin siihen tulokseen ettei kännykän kameralla pysty ikuistamaan niitä maisemia. Yritin parhaani mukaan tallentaa ne mieleeni, jotta voisin myöhemmin palata uudestaan ja uudestaan tuolle upealle reitin osuudelle.
Vaikka treenikevät oli ollut huono juoksun osalta, olin kuitenkin pystynyt tunkkaamaan riittävästi. Pyhäkeron huippulla ei reidet olleet hapoilla. Lähes koko laskun kohti Pallaksen huoltoa pystyin juoksemaan kevyesti ja hyvällä vauhdilla. Pallaksen huoltoonkin juoksin kepeällä askeleella vaikka takana oli lähes 68 km ja yli 11 h.
Itse huolto sujui hienosti, Antti täytti pullot ja toi evästä. Huolehti, että saan riittävästi energiaa. Vaihdoin toiset sukat rasvattuani jalat. Antti toi samalla sormukset kaulanauhassa, jotka sain mukaan loppumatkalle. Pallaksella hymyilytti ja fiilis oli mahtava. 100 km kisaajat odottivat omaa starttiaan ja väkeä oli paljon. Samalla 66 km kisaajia tuli maaliin Pallakselle. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Tavoitteeni oli päästä Pallakselle hyvissä ajoin ennen 100 km starttia ja siinä onnistuin mainiosti.
 |
| Enpä tiennyt Pallakselta lähtiessäni mitä yö tuo tullessaan. |
Pallas - Rauhala 16:28:04 / 89,1 km
Pallakselta mentiin jonkin matkaa mukavaa hiekkatietä kunnes siirryttiin metsään. Jotenkin jo siinä vaiheessa alkoi ahdistamaan. Ehkä tuleva yö aiheutti kropalle ja päälle viestejä, että nyt pitäis olla nukkumassa. Vaikka olin valmistautunut tähän, iski se silti melkoisen kovaa. Myös Antin ja Jennin "jättäminen" huollon jälkeen iski ihmeen kovaa. Koti-ikävä alkoi myös painaa. Energiat ja nesteet upposivat kuitenkin hyvin, vaikka vauhti alkoi putoamaan. Jaloissa ei kuitenkaan ollut mitään suurempia ongelmia. Pientä lihasväsymistä, mutta ei muuta. Ei rakkoja eikä hiertymiä.
Tunturit ja kerot tulivat ja menivät. Hevoslaet, Mustakero (425 m) ja Kovaskero (490 m). Huiput tulivat ja menivät eikä tältä etapilta ole juuri muistikuvia. Maisemat ovat unohtuneet ja liikkuminen oli monotonista. Aivot antoivat vain pakolliset käskyt. Nosta jalkoja, väistä juuria ja kiviä. Älä kävele puita päin. Urkkaa 15 min välein, viinikumeja ja vettä 30 min välein. Muista suola. Tämä mantra toistui uudestaan ja uudestaan. Tässä välissä taisin ensimmäisen kerran miettiä kisan onnistumista. Pystynkö läpäisemään vai tuleeko jälleen DNF? Ensimmäinen monttu tuli siinä. Fysiikka kävi omaa taisteluaan ja pää omaansa. Ja minä yritin pystyä toimimaan siinä järkevästi ja tehokkaasti. Siinä vaiheessa vuosien mielikuvaharjoittelut ja valmistautumiset näihin hetkiin alkoivat maksaa takaisin. Myös kokemukset ja opit aikaisemmista keskeytyksistä auttoivat. Sydän, tuo ultrajuoksijan paras ystävä, tuli mukaan leikkiin. Jouduin kaivamaan sen ehkä hieman liian aikaisin mukaan, mutta tullessaan se toi tikapuut joilla ekasta montusta päästiin takaisin poluille. Takaisin tuntureille ja keroille. Takaisin siihen maagiseen tunteeseen mitä ultrajuoksu poluilla mulle antaa. Taisteluvoitto nro 1.
Rauhala - Pahtavuoma - Peurakaltio 23:05:43 / 114,6 km
Rauhalan huolto tuli juuri oikeaan aikaan. Hieman lämmittelyä nuotiolla ja pullojen täyttö. Biotauko ja taskuihin vielä banaania ja matkaan. Rauhalasta lähdön jälkeen kaivoin kännykän esiin ja lähetin ekan viestin kotiin. Väsy oli melkoinen ja oli tunne, että nyt tarvitaan oikeasti hieman apuja kotoa.
Muutama kilometri maantietä ennen paluuta poluille. Jos etappi Pallakselta Rauhalaan oli haastava henkisesti ja teknisesti, niin matka Rauhalasta Pahtavuoman kautta Peurakaltioon oli vielä rajumpi. Ainoa muistikuva tuolta pätkältä on nousu Äkäskeron (508 m) laelle. Siinä nousussa kohtasin ensimmäiset mäkäräiset ja paarmat ja muut lentävät perkeleet. Pahtavuoman huollossa taisin tosin rasvata jalat ja ottaa nipun banaaneja joukkoon. Toisaalta Äkäskeron huipulle nousu sai aivot jälleen toimintakuntoon ja mielen korkealle. Se maisema nosti montusta nro 2 jälleen poluille ja kisaan mukaan. Toisaalta tuo toinen monttu oli monin verroin syvempi ja synkempi kuin ensimmäinen. Äkäskeron huipulla huomasin ekan kerran osan itsestäni jääneen takana oleville tuntureille.
Peurakaltion huoltoa olin odotellut jo pitkään. Siellä odottivat viimeinen dropbag sekä Antti ja Jenni.
Ensimmäiseksi huollossa kysyin miten Harrylla menee. Oli lähtenyt huollosta melko väsyneenä ennen mua. Vaikka matkaa tehtiin yksin niin silti oli kokoajan tunne, että taivalletaan yhdessä. Team Silverfox... Antti toi mulle evästä huollossa ja huolehti, että syön tarpeeks. Auttoi varusteiden kanssa ja kyseli vointia. En osannut ite avata edes kengännauhoja. En tiennyt mitä energioita piti ottaa mukaan ja ihmettelin kuka oli syönyt mun voileipää kunnes tajusin syöneeni sitä jo itse. Muuten huollossa toimin kuten muissakin. Jaloille ilmakylvyt ja rasvaukset. Sukat ja kengät puhtaaksi roskista. Reppuun eväät ja liikkeelle. Odotin jo etappeja Peurakaltiosta eteenpäin. Huhujen mukaan reitti helpottuisi Peurakaltion jälkeen.
Peurakaltio - Ylläsjärvi 29:25:14 / 143,2 km
Peurakaltion huollosta oli jotenkin helppo lähteä. Heti kun pääsin jaloilleni... Matkaa olisi jäljellä vain noin 50 km. Vain 50 km... joitakin vuosia sitten tuo matka kuulosti mahdottomalta, mutta nyt se tuntui todella lyhyeltä. Väsy oli toki suuri Peurakaltiosta lähtiessäni, mutta fiilis oli hyvä. Päivä oli valjennut ja sää oli hieno. Myös maastot muuttuivat ja miellyttivät silmää erittäin paljon. Toisaalta tällä välillä alkoivat ensimmäiset näkö- ja aistiharhat. Harry oli lähtenyt Peurakaltiosta hieman huonolla hapella ja kaverista huolissani olin näkevinäni hänet jokaisella kelopuulla istumassa. Nehän olivat vain kuivuneita kelon oksia. Välillä kuvittelin jänisten juoksevan vierellä, mutta ne olivat vain männynkäppyröitä ja muita pieniä puita. Yhdessä vaiheessa olin varma, että puun takaa katseli lumipukuinen venäläissotilas. Juoksu/kävely kuitenki sujui. Pystyin juoksemaan melko hyvin helppoja pätkiä ja kävelemään hankalampia osia. Ylämäet ja alamäet eivät tuottaneet kovinkaan pahoja hankaluuksia. Siinä vaiheessa ensimmäisen kerran tunsin jotain suurta. Saatoin ehkä hieman taputtaa harteilleni ja onnitella. Melkoisen kova suoritus jo tähän mennessä. Lisää karkkia naamaan ja ajatukset takaisin olennaiseen. Jalkaa toisen eteen ja yhtäkkiä edessä olikin jo Peurakaltion ja Ylläjärven välissä oleva vesipiste Kotamajalla, vain 10 km Peurakaltiosta. Se jakoi etapin mukavasti kahteen lyhyempään pätkään. Kotamajalta otin vain vähän vettä mukiin. Sitä en juurikaan juonut muovin maun takia. Vesi oli jonkun aikaa kaiketi oleentunut säiliössä.
Kotamajan jälkeen odotin Ylläsjärveä enemmän kuin arvasinkaan. Matkaa oli vajaat 20 km ja se tuntui loputtoman pitkältä. Ylläsjärvellä oli myös cutoff joka tuntui lähestyvän liian äkkiä. Kesänkijärven kodalta heitettiin lenkki Ylläksen suuntaan. Tuossa kohtaa oli 34 km kisaajien vesipiste ja kovasti olisi tehnyt jo mieli kääntyä kohti Pirunkurua, mutta hetki piti vielä malttaa. Jostain ihmeestä sain tuosta melkoisen paljon lisää energiaa. Juoksu kulki todella helposti ja vauhtikin yllätti. Kevyesti meni alle 6 min/km vauhtia vaikka matkaa oli takana 135 km. Toisaalta sekin hyvän olon tunne oli ennenaikaista ja karisi, kun lähdettiin nousemaan Yllästä ylöspäin Keskinenlaen puolelta. Siinä hiekkapolulla kohtasin ehkä kisan suurimman montun. Se iski aivan puun takaa. Aurinko paistoi ja hiekka pölisi. Kurkku oli kuiva ja jalat raskaat. Laitoin Annalle videoviestin, että nyt mennään niin limiitillä etten tiedä selviänkö Ylläsjärven huoltoon. Samanlainen video Ogolomalle. Tsemppiviestejä alkoi tulemaan. Matka ei ole enää pitkä. Enää et voi keskeyttää, niin paljon jo takana ja niin vähän edessä. Nyt vain jalkaa toisen eteen. Huolto on ihan kohta. Nuo viestit nostivat ylös siitä montusta mistä en omin voimin olisi enää päässyt ylös. Yhtäkkiä laki oli huiputettu ja alamäki alkoi. Juoksu alkoi taas kulkemaan ja vauhti palasi. Tiesin Antin ja Jennin odottavan huollossa ja iloisena yllätyksen myös Kimmo oli siellä.
Ylläsjärven huolto meni saman tylsän kaavan mukaan kuin muutkin isommat huollot. Tyhjät pullot Antille, kengät ja sukat pois, energiaa ja nesteitä sekä kofeiinia kroppaan. Edessä odotti Ylläksen huiputus sekä Pirunkuru. Toisaalta matkaa maaliin ei ollut enää kuin reilu 20 km. Alle puolimaraton siis. Eihän se ole matka eikä mikhään. Huollossa sain Kimmolta hyvän ohjeen unohtaa sauvojen käyttö Ylläksen ja Pirunkurun nousuissa. Niissä kun oli tarjolla pienen henkilöauton kokoisia kiviä. Rusketusrajat ja pöly olivat hieman antaneet väriä jalkoihin. Ainoat taistelutappiot tulivat Kotamajan vesipisteen jälkeen, jolloin jouduin teippaamaan oikean jalan isovarpaan. Se oli ainoa, koska Hokat.
Ylläsjärvi - Kellokas 31:25:13 / 150,6 km
Ylläsjärven huollosta oli jotenkin kevyt lähteä. Huolto sujui hyvin ja oli mukava taas nähdä Antti ja Jenni. Sekä Kimmo, joka lähtisi viimeisten jälkeen turvajuoksijaksi. Reittihän alkaa heti huollon jälkeen nousta kohti Ylläksen huippua. Alussa on jonkin verran normaalia polkua kunnes alkaa se kivihelvetti. Jostain syytä kaikki Ylläksen ja Äkäslompolon kivet on pitänyt kerätä tuohon rinteeseen. Ja ne mitkä ei siihen mahtuneet on viety Pirunkuruun ja Kesängin huipulle. Työ on ollut sekin, liekö jättiläisten ja vuorenpeikkojen touhuja. Ylläksen huiputus vei ikuisuuden eikä huippua näyttänyt tulevan ollenkaan. Annalta tuli onneksi apuja ja tsemppiviestejä. Seurasi kotoa kisaa ja kertoi, että huippu on aivan pienen matkan päässä. Ja niinhän se olikin. Tuntui kepeältä ja helpolta juosta tasaista lakea kohti pitkää ja jyrkkää laskua kohti Kellokkaan huoltoa. Mieli oli edelleen virkeä, montut oli selätetty ja kisa alkoi tuntua voitetulta. Jotenkin siinä vaiheessa tuli tunne, että nyt se onnistuu. Tästä kävelen maaliin vaikka pää kainalossa. Ennen Kellokaan huoltoa oli kuitenkin varmistettava Annalta, että olen varmasti oikealla reitillä. Vaikka aikaa oli, niin hukattavaksi sitä ei ollut. Olin jo pitemmän aikaa juossut huomaamatta reittimerkkejä. Annalta tuli kuitenkin vahvistus, että huolto on muutaman kilometrin päässä ja vasta sitten kohti Pirunkurua. Se fiilis kun juoksin kohti huoltoa ja näin Antin ja Jennin siellä oli sanoinkuvaamaton. En ollut varma tulevatko he sinne ja tuttujen kasvojen näkeminen siinä vaiheessa kisaa tuntui kyllä mahtavalta. Ja kuten kaikissa aikaisemmissakin huoltopisteissä, kysyin tässäkin ensimmäiseksi missä Harry ja miten hänellä menee.
Kellokkaassa annoin jaloille viimeiset ilmakylvyt ja rasvaukset. Latasin kelloa, ettei akku lopu kesken. Se olisi liian raju isku jos akku loppuisi kesken... Matka Kellokkaaseen sujui juosten ja samoin huollosta lähtö. Jostain syystä jalat olivat kepeät, kipuja ei ollut ja fiilis sen kuin parani. Pullot täytin Noshtilla ja otin banaaneja mukaan. Kaksi kiloa syötyjä viinikumeja oli saanut sietorajan täyteen ja niitä en enää pystynyt syömään. Onneksi nesteet toimivat ja banaania vielä meni. Ja karjalanpiirakoita.
Kellokas - Äkäslompolo 34:12:00 / 164,8 km / 7503 nm
Kellokkaasta lähdön jälkeen olin aivan varma, että nyt mennään päätyyn asti. Ainoa vaara oli nilkan pyörähdys Pirunkurussa. Toki siitä olisi enää alle 10 km maaliin, se menisi sauvojen kanssa haltaten vaikka nilkka menisi Pirunkurussa. Ennen kyseistä ihanuutta lähetin videoviestin Arille. Oltiin töissä sovittu, että jos en pääse maaliin joudun olemaan Pesisfestareiden päätöspelissä Venlana.
Toisaalta odotin Pirunkurua innolla. Kivikkorinteessä mentiin yhtenä porukkana. Satamailerit, 100 km ja 34 km kisaajat. Jokainen haki helpointa reittiä ylös ja auttoi muita. Yhteenkuuluvuus herkisti mielen ja toi lisää voimaa. Polut kohtelevat kaikkia samoin, matkasta ja taustasta riippumatta.
Pirunkurun jälkeen Kesängin huippu toi viimeisen oikun matkan varrelle. Jonona etenimme ja kärjessä ollessani huomasin yhtäkkiä kadottaneeni reittimerkit. Onneksi takana tuli tarkkaavaista porukkaa ja pummasimme vain parisataa metriä. Kesängiltä laskettelu oli hieman tuskaisempi, koska varpaat olivat jo melko herkät. Mutta sekin sujui, ja tieto, että parin kilometrin päästä alkaa tuttu suoalue ja sen pitkospuut jotka olin kisaviikolla käynyt jo tiedustelemassa. Olin jo kuulevinani Selvänpyyn terassin tuoppien kilistelyt. Viimeinen isompi este tuli vastaan Nililahden rannalla. Keskellä polkua oli jättiläisporo ja se ei ollut näköharha. Melkein otin jo sauvat avuksi, mutta sitten juoksin ohi parin metrin päästä ja käskin viedä joulupukille terveisiä. Poro nyökkäsi takaisin. Annalle soitin hieman ennen Äkäsentielle nousua ja asfaltin alkua.
- Nyt ei ole enää paljoa. Ainoat sanat mitä sain sanottua. Siinä kohdalla ikävä iski kovemmin kuin missään vaiheessa matkaa. Kyyneleitä niellen jatkoin ja nyt Selvänpyyn tuopit oikeasti kuuluivat jo. Toisaalta ne taisivat olla Nutsin kellot. Mutta kaikista haasteista huolimatta, vuosien epäonnistumisten ja keskeytysten jälkeen. MAALISUORA!!!!
-Tervetuloa Äkäslompoloon. Nuo sanat kuuluvat edelleen korvissani vaikka kisasta on kohta puolitoista vuotta. Muistan kaikki fiilikset ja tunteet tuolta maalisuoralta vaikka itse kisasta on monta osaa ja kohtaa joista ei ole mitään muistikuvia. Maalissa oli Jenni vastassa sekä Harry joka ilokseni oli myös päässyt maaliin omalta taipaleeltaan. En muista kuka kysyi sen maagisen kysymyksen. -Miltä nyt tuntuu? En osannut vastata tuohon. Enkä osaa vastata siihen vieläkään puolitoista vuotta kisan jälkeen. Tai siis osaan, hyvältähän se tuntu. Mutta fiilis maalissa ja sen jälkeen oli erilainen mitä odotin. Ei suurta tunteenpurkausta, ei itkuja. Iloa tietenkin, mutta mitä muuta... Juha Jumisko sanoi aikoinaan muistaakseni TORrin maaliintulon jälkeen, että voisi sitä juosta pidempäänkin. Jotenkin samanlaiset ajatukset pyörivät omassa päässä. Olinhan ennen omaa starttia käynyt katsomassa useammankin Nuts300 kisaajan maaliintulon.
Matka tuohon pisteeseen, että pääsin ensimmäisen satamailisen kisan maaliin, alkoi 2018 Rukalla. Tuohon aikaan on mahtunut satoja kilometrejä metsässä, poluilla ja hiekkateillä. Juosten, kävellen ja pyöräillen. Lukuisia tunteja omalla pikkusalilla ja loikkatreeneissä hiekkateillä. Mielikuvaharjoitusten määrää en ole edes laskenut. Kaikkiin noihin vuosiin ja treeneihin mahtuu ainoastaan muutama yhteistreeni. Lähes kaikki treenit tein tietoisesti yksin. Se vaati paljon ja oli raskasta, mutta myös antoi paljon. Mukana on myös kolme pettymystä Rukalta samalta matkalta. Noista keskeytyksistä opin kuitenkin äärimmäisen paljon itsestäni ja siitä mitä oikeasti vaatii onnistunut sadan mailin kisa. Tiedänkö sen oikeasti? Osittain, mutta en täysin. Jokainen kisa on omanlainen ja aiheuttaa omat haasteensa. Ainoa mitä voi tehdä on valmistautua niihin parhaalla mahdollisella tavalla niin henkisesti kuin fyysisesti.
Onnistuneen suorituksen takana on yksin treenaamisesta huolimatta suuri joukko ihmisiä. Perhe, ystäviä, Ogoloma. Antin ja Jennin apu huolloissa ja kisaviikonloppuna. Annan tuki kotoa ja kyllähän Anna ja Aleksi kulkivat mukana kokoajan. Kaikki te ihmiset jotka tsemppasitte mua kisassa, ennen kisaa ja sen jälkeen. Ilman teitä tämä ei onnistu. Kiitos.
Enontekiön Hetasta lähti 7.7.2023 eri ihminen kuin Äkäslompoloon 8.7.2023 palasi. Niille tuntureille jätin itsestäni enemmäin kuin yhdenkään aikaisemman kisan reitille. Muutuinko psyykkisesti? Tavallaan muutuin, mutta muutuinko parempaan suuntaan? Siihen en voi antaa vastausta. Mutta sen tiedän, että kaikki tämä on tehnyt musta vahvemman ennenkaikkea henkisesti. Osaan käsitellä stressiä ja vastoinkäymisiä paremmin kuin aikaisemmin. Kohtaan omasta mielestäni ihmiset nykyään erilailla, ehkä jopa paremmin kuin ennen. Ja toivon, että joskus pystyn antamaan takaisin kaikille teille sen tuen ja avun mitä olen saanut teiltä matkalla kohti ääretöntä ja sen ylitse.
Kommentit
Lähetä kommentti