Älä jätä yrittämättä pelätessäsi epäonnistumista

Niinpä. Jos pelkäät epäonnistumista, jää moni hyvä ja hieno asia kokematta. Jos ite olisin kolme ja puoli vuotta sitten pelännyt epäonnistumista, en olisi koskaan tullut ajatelleeksi yrittää triathlonia. Ja mitä kaikkea tuo laji onkaan tuonut tullessaan. Kunto on noussut, sekä fyysinen että henkinen. On nähnyt ja kokenut asioita joista ei ennen edes tiennyt mitään. On saanut testata omia rajojaan. Sekä fyysisiä, että henkisiä. Ja samalla on varmasti tullut testattua myös perheen rajoja... =)
Mutta ennenkaikkea on saanut tutustua aivan huikeisiin ihmisiin, sekä löytänyt jo tutuista ihmisistä uusia asioita joita ei ennen osannut katsoa. En olisi tämän tason uimari ilman Matin opastuksia, en olisi tämän tason pyöräilijä tai juoksija ilman Ogoloman yhteistreenejä. Enkä olisi tämän tason ihminen ilman perheen tukea ja ymmärrystä intohimostani tätä lajia kohtaan. Enkä olisi kokenut näitä huikeita kokemuksia tässä lajissa, jos olisin jättänyt yrittämättä epäonnistumisen pelossa.
Ja sama asia liittyy hyvin moneen muuhunkin asiaan, kuin vain triathloniin. Epäonnistumisen pelossa jätetään tekemättä liian paljon asioita ja jätetään liian monta kiveä kääntämättä. Tämän lauseen otin esille jo viime syksynä Piispalan turnauksessa Muijakiekon kanssa. Ja, kun tämän asian pelaajat tajusivat. Se vaikutus peliin oli melkoinen. Kun vaan tuon asian tajuais ihan jokapäiväisessä elämässä. Ei kaiken tarvitse mennä juuri sen käsikirjoituksen mukaan. Tästä hyvänä esimerkkinä veljeni Antin ja hänen vaimonsa Jennin reissu maailmanympäri. ja Antin juttu Ilkassa tähän liittyen. Älä pelkää epäonnistumista.

Mutta pitäiskö sitten kirjoittaa jotain tästä lajista ja miten sitä on tullut nyt viime ajat harrastettua... ? Viime blogikirjoituksessa sanoin, että myöhemmin tulee kirjoitus jossa nivotaan yhteen kausi 2017. No sen kirjoituksessa menikin sitten hieman pitkään. Viime kesänä oli neljä tri-kisaa ja kolme juoksukisaa. Tri-kisoja olivat Rokulitriathlon (pikamatka), Joroinen (puolikas), Kauhajärvi (0.3, 30, 10), Vaasa (pikamatka). Ja juoksukisoja Alajärvi maraton (10), Vaasa maraton (10) ja Vindala maraton (puolikas). Aikaisemmista blogikirjoituksista löytyy tarkemmat sepustukset noista. Mutta mitä nuo tarkoittavat? Ja mitä kaikki edellisten kesien kisat tarkoittavat. Miksi niitä on ollut jne. Kuten Facebookissa viime syksynä kirjoitin, kaikki kisat ja kaikki treenit 31.10.2014 jälkeen on tehty sillä tarkoituksella, että kesällä 2018 läpäistään se täysi matka. Onko treenimäärä ollut optimaalinen täyden matkan suoritusta silmällä pitäen? Onko tunteja tullut viikkoon riittävästi? Monesti kuulee ja lukee, että tunteja on oltava melkoisen isot määrät, että voisi suorittaa täyden matkan. Tai edes puolikkaan. Kuitenkin viime vuonna treenitunnit olivat pienemmät kuin edellisvuonna. Silti paransin puolikkaan aikaa edellisestä puoli tuntia. Ensi kesälle treenit ovat olleet systemaattisempia ja tuntimäärältään suurempia. Ei kuitenkaan merkittävästi. Tunteja voisi joidenkin mielestä olla paljon enemmän. Mutta pitäisikö olla...? Mistäpä sen tietää ennenkuin on tuon täyden matkan suorittanut... 😅 Kuitenkin oma fiilis on luottavainen sen suhteen, että homma hoituu. Tavalla tai toisella... Kuitenkin on tarkoitus nauttia matkasta. Sekä itse kisan matkasta, että matkasta mikä tulee johtamaan kisan lopputulokseen. Ja se, että nauttii matkasta ja itse tapahtumasta on tällä tasolla melkoisen tärkeä tekijä.

Miten sitten tämä kausi on treenattu? Noh... viime kauden viimeisen kisan (Vindala) jälkeen tuli pidettyä parin viikon lepo. Siitä aloitettiin hiljokseen ihan vain kävelylenkeillä. Koiran kanssa ja ilman. Tarkoitus nauttia kevyestä liikkumisesta ja samalla parantaa peruskuntoa. Se on kuitenkin kaiken a ja o. Siis sekä peruskunto, että tuo nauttiminen. Käytännössä koko syksy piti sisällään tällaista kevyttä pk-liikuntaa. Tosin kerran viikossa oli jäävuoro josta sai sitten intervalleja ohjelmaan. Systemaattisen treenauksen aloitin vasta joulukuussa. Ja uskokaa tai älkää, tein ihan harjoitusohjelman... Tai siis sen tyylisen. Oli jonkinlainen runko ja se vaihteli viikoittain. Tehoviikko, määräviikko ja kevyt viikko. Ja edelleen treenit jatkuu tuolla samalla pohjalla. Välillä se maistuu puulta ja välillä pitkät pyörälenkit trainerilla Pain Cavessa saa miettimään, että voishan sitä muutakin tehdä... Mutta, kun on saanut luotua sellaisen nautinnollisen viharakkaus-suhteen tähän lajiin. Tuohon nautinnolliseen viharakkaus-suhteeseen pääseminen on kuitenkin vaatinut töitä. Se on vaatinut omaa kehoa ja mieltä menemään sinne jonnekin kauas. Sekä treeneissä, että kisoissa. Ja vasta nyt sen tajuaa, että kun siellä kaukana on käynyt, pystyy nyt oikeasti nauttimaan treeneistä ja kisoista. Ja niiden tuomasta fyysisestä ja henkisestä rasituksesta. Sanonta: Täytyy käydä kaukana, että pystyy näkemään lähelle, pätee siis tässäkin tapauksessa.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tahko 140.6, 11.8.2018

Ironman Lahti 70.3

Finntriathlon Joroinen, 35-v juhlakisa 21.7.2018