Kuusamo, Ruka, nutsRuka 31 km


Päässä pyörii Matin ja Tepon biisi Näitä Polkuja Tallaan. Myöskin Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo ilmestyy jostain korvamadoksi. Nykytekniikalla vois portaatkin olla rullaportaat joka paikassa… Mutta ei. Lapissa on taikaa, ja kyllä, Kuusamo ja Ruka ovat tällaiselle tasamaan tallaajalle jo Lappia. Ja onhan siellä taikaa. Välillä vaan tuntui, että minkähänlaisia taikoja pitäis tehdä maaliin pääsemiseks… eikä edes niitä poroja näy...

Perjantaina 25.5 n. klo 10 auto kaarsi kotipihaan. Laukku kyytiin ja takapenkille Kimmon kanssa. Tytöt, Anniina ja Virpi, kuskina ja kartturina.  Matka sujui rattoisasti. Kärkkäisellä Ylivieskassa eka pitstop. Vähän geelejä ja muuta kivaa. Ja 15 cm subi. Seuraava pitstop Tupoksen ABC. Kanaa ja ranskalaisia naamariin ja kohti Oulua josta kyytiin hyppäsi Aleksi. Tupoksella toki muutkin söi, ettei jää kuvitelmaa että vain minä söin kokoajan... =) Matka sujui Kuusamoon asti oikein mukavasti, edes poroja ei hypännyt auton eteen. Kuusamossa käytiin kaupassa hakemassa vähän evästä lisää ja sitten Rukalle ja mökille. Mökki oli oikein mainio kelohuvila lähellä kisa-aluetta.  Kamat mökkiin ja huoneiden arvonta. Pitkänmatkalaiset (Kimmo ja Aleksi) tietenkin yläkertaan ja me hölkkäsarjan osallistujat (Virpi, Anniina ja minä) alakertaan. Sitten olikin jo aika käydä kamojen tarkastuksessa ja ilmoittautumassa huomiseen rientoon. Ei juurikaan jännittänyt vaikka en tiennyt yhtään mitä tuleman pitää. Sehän on vain metsässä loikkimista ja sitä on tullut harrastettua useampi kymmenen vuotta. Ennen lähtöä takaisin mökille Kimmo huikkas, että Garminin pisteeltä saisi ilmaiseks kisaan testiin sykemittarin. No ei tarvinnut paljoa yllyttää, kun ranteessa oli Garmin Fenix 5X rannemittauksella. Siis kahdella kellolla kisaan. Liput ja laput sekä tuliterä kello kourassa takaisin mökille pakkaamaan kamoja kisaa varten. Melko rento ja luottavainen oli fiilis kokoajan. Iltapalaks vielä pannaria ja vähän sipsejä ja karkkia. Ja nestettä. Lauantaista oli tulossa kuuma päivä.

Lauantai 26.5
Kimmo ja Aleksi lähti jo hyvissä ajoin ennen kasia jonottamaan kyytiä lähtöpaikalle Oulangan kansallispuiston alueelle. Bussilla siis Rukalta sinne ja juosten takaisin. Matkana pojilla 53 km. Virallinen matka taisi olla noin 57 km… Mentiin tyttöjen kanssa vielä saattamaan kaverit ja samalla seuraamaan kuninkuusmatkan (160 km) kärjen maaliintuloa. Voittajan aika 20 h 12 min ja sekunteja päälle. Siis aivan huikea aika ja tuo matka. Ja kaveri näytti maalissa siltä kuin olisi käynyt vähän vain marjassa. Se herätti jo kunnioitusta entisestään. Ja myös haaveen… Mutta ei sanota sitä vielä ääneen.

Kimmon ja Aleksin bussin lähdön jälkeen palattiin mökille vielä tekemään viimeiset kamojen tsekkaukset ja tankkaukset. Hieman oli ilmassa aistittavissa jännitystä… =) lopulta kamat niskaan ja odottelemaan omaa bussia joka veisi meidät Juumaan josta 31 km lähtö tapahtuu. Polarin mittariin tuli kilometrejä lopulta 33.6. Päästiin heti ekaan linkkaan ja lähtöryhmäkin olisi heti kuuman ryhmän jälkeen. Aurinko paistoi ja keli oli oikein mainio. Jännitystä edelleen melkoisen vähän. Lupailiko se hyvää vai ei… Mistäs sen siinä vaiheessa tiesi. Kun siirryttiin tyttöjen kanssa lähtöviivalle alkoivat sykkeet ja jännitys hieman nousta ja siihen ei vaikuttanut kuumuus. Oli jotenkin yksinäinen olo vaikka oli väkeä ympärillä. Anna ja Aleksi olivat kotona kannustamassa. Eka kisa ilman heitä.  Kotoa tuli viesti ennen lähtöä, että pidä meidän isästä huolta. Onneksi oli aurinkolasit päässä… sen verran taisi tuuli heittää roskia silmiin.
Jo edellisiltana sovittiin tyttöjen kanssa, että tehdään matkaa yhdessä. Kukaan ei lähde sooloilemaan. Se oli hyvä päätös, koska itellä ei ainakaan ollut mitään hajua mitä tuleman pitää. Sitten pamahti. Pari metriä juoksua ja ensimmäinen tukos. Siinä hieman kävelyä ja tultiin ekalle riippusillalle. Ajattelin siinä vaiheessa, että tämähän on mukavaa tallustelua. Pikkuhiljaa jono alkoi venyä ja päästiin juoksun makuun. Maisemia ei paljoa ennättänyt katella, kun piti seurata ettei kompuroi juuriin ja oksiin tai kiviin. Sen verran pahasti on noita nilkkoja tullut telottua aikoinaan, ettei voinut ottaa yhtään riskejä. Pitkä kesä vielä edessä ja monta kisaa jäljellä. Keli oli hieno, aurinko paistoi ja tuntui oikein hyvältä. Tuli jo mietittyä, että mitähän kaikkea hyvää on ekassa huollossa noin 10 km kohdalla. Nelisen kilometriä juoksua, kun oikean jalan akillesjänne alkoi ilmoittaa olemassaoloaan.  No kait se siitä lämpenee ja alkaa toipua… toiveajattelua, mutta aloitetaan jälleen sulkemalla kipu vyötärön alapuolelta. Sinne se häipyi, jonnekin taakse piiloon yllättävän hyvin.

Eka huolto ja olin jo ajatellut etten ota mitään evästä mihin muut ovat koskeneet… juu en… muutama kourallinen sipsejä ensin ja mandariineja sekä banaaneja. Ja voi kerta kaikkiaan miten hyviä ne mandariinit olivat. Vettä pari mukillista ja niin vaan lähdettiin tyttöjen kanssa matkaan. Jotenkin tuo huollossa olo sai ajatukset kääntymään kotiin ja ikävähän siinä tuli. Jo silloin huomasin, että henkisesti tästä taitaa tulla yksi kovimmista kisoista. Yhdessä mutta yksin täällä kaukana. Kännykkä toki oli mukana jolla muutamia videoita ja viestejä vaihdettiin. Ekasta huollosta olikin sitten jo lähes 17 km seuraavaan huoltoon. Äkkiseltään tuntui, että tuohan menee äkkiä. Alkukin sujui niin mukavasti. Sitten tajusin, että en ole kuin muutaman kerran elämässäni juossut enemmän kuin tuo 17 km…  Onneks Virpi ja Anniina meni siinä edellä ja sai juosta tutussa porukassa. Sitten keskellä metsää se tapahtui. Yhtäkkiä tuli sellainen olo, että pitää päästä pois täältä. En halua enää yhtään jatkaa ja nyt pitäis päästä heti pois. Taistelin tuon tunteen kanssa aikani ja onneksi se hieman helpottui, kun juteltiin tyttöjen kanssa niitä näitä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Kimmo ja Aleksi juoksivat rinnalle, niin tuo tunne häipyi. Siis muutaman minuutin kohtaaminen poikien kanssa keskellä Kuusamon korpea palautti ajatukset takaisin kisaan ja toi kyllä järkyttävän paljon uskoa lisää. Pojilla oli kuitekin vilkku päällä ja ohituskaista edessä. Huikea kisa molemmilta.

Puoleen väliin asti sujui oikein hyvin. Väliaika lupaili loppuajaksi 6h – 6h 30 min. Kuitenkin kokoajan oikean jalan akillesjänne ilmoitti olemassaolostaan ja ekan huollon jälkeen vasenkin liittyi joukkoon. No unohdetaan taas se kipu. Kyllä ne mukana tulee. Hieman ennen puolta väliä Virpin polvi alkoi oireilemaan. Sama tapahtui viime vuoden kisassa, mutta hieman myöhemmin. Sitkeästi tyttö jatkoi menoa. Välillä teippailtiin polvea lisää. Alamäet olivat hankalia, mutta hammasta purren eteenpäin. Kaikesta näki, että kivut olivat kovat. Välillä juosten ja välillä kävellen. Siinä omatkin kivut ja vaivat unohtui, kun toinen taisteli omia tuskiaan vastaan. Ainoa ajatus oli, että voisiko tuota kipua ottaa itelle mitenkään… Tuo 17 km pätkä ekasta huollosta toiseen tuntui niiiiiin pitkältä. En tosin tiennyt miten pitkältä voikaan tuntua viimeiset vajaat 7 km…

Ennen viimeistä huoltoa laskettiin pitkä rinne alas ja se oli jo melkoista taistelua. Ohitettiin muutama 160 km kisaaja jotka tulivat portaita alas takaperin. Tsempit ja läpsyt kavereille. Ei oikein vieläkään voi käsittää niitä jotka tuon 160 km suorittivat. Aivan uskomatonta ja huikea näytös ihmismielen vahvuudesta. Viimeisessä huollossa sipsit ja mandariinit maistuivat vieläkin paremmilta. Ja banaanejakin meni useampi. Siinä vielä videoterveiset kotiin ja Ogolomalle. Kuitenkin ennen videon kuvaamista oli pakko hieman nieleskellä, ettei ääni petä. Taas henkinen puoli meinasi alkaa laittamaan vastaan. Fyysiset kivut olin onnistunut peittämään jonnekin samoin lihassäryt. Mutta pää meinasi olla väsynyt. Tytötkin tuli huollosta ja jatkettiin matkaa toisiamme tsempaten ja tukien. On se jännää miten paljon draivia saa siitä, kun huomaa vieressä menevän tuttuja naamoja. Ja sitten yhtäkkiä häipyi kaikki väsymys. Ei fyysistä väsymystä eikä henkistä. Ei kipuja missään. Tuntui, että voisin vaikka kantaa kaverit maaliin jos omat jalat ei enää jaksa. Ylämäissä autettiin toisiamme ja alamäissä samoin. Matka painoi kaikilla, sekä meillä että muilla kisaajilla. Tsemppejä tuli joka puolelta ja niitä annettiin takaisin. Yhteenkuuluvuuden tunne oli huikea.

Sitten alkoi viimeiset tökkyrät jotka piti ylittää. Jostain sain kiskottua tarpeeksi voimaa ja intoa ja jopa raivoa päästä eteenpäin. Portaat tuntuivat kevyiltä ja jalka kepeältä. Välillä tyttöjen kanssa yhdessä ja välillä odottelin huipulla. Kokoajan oli huoli miten kaverit jaksavat. Miten Virpin polvi kestää alamäet? Olin jo päättänyt vaikka kantaa maaliin jos pitää. Huoli siitä miten Anniina jaksaa viimeiset ylämäet. Toisiamme auttaen ja tukien matka eteni. Metri metriltä maali lähestyi. Kuvaviesti Kimmon verisistä polvista maalissa säikäytti, mutta toi lisää voimaa myös. Pojat jo maalissa. Viimeisen tökkyrän päällä siemaus kokista jota olin säästänyt sinne. Rinne alas oli todella vaikea ja raskas. Mutta sen jälkeen... ei enää ylämäkiä, ei portaita ylös. Hyppyrimäkien alla alkoi kuulua maalialueen ääniä. Selostusta, taputuksia ja hurrauksia. Viimeinen mäki alas ja viimeiset portaat. Katsojat kannustivat, kohta tämä olisi ohi. Maalisuoralle kaarrettiin kaikki kolme rintarinnan, yhdessä kuten koko matka oli tehty. Yleisö kannusti ja me annettiin omamme takaisin. Viiva ylitettiin yhdessä kaikki kolme, loppuaika 7 h 10 min ja sekunteja päälle. MITALIT KAULAAN JA KOKO JENGI LAULAA, TAHDON VOIMAA, TAHDON VOITTAA. PISTÄN KAIKEN PELIN, KAIKEN MITÄ SE VAATII. Ja niin siinä kävi. Kaikki laitettiin peliin, varsinkin henkisellä puolella. Jos Tahkon kisassa kaks vuotta sitten jäi kaikki voimat niihin mäkiin, kävi täällä samoin. Kaikki henkiset voimavarat mitä olin saanut manattua kisaa varten jäi niihin tuntureihin. Maalissa oli jotenkin tyhjä olo. Aivan outo tunnelma. Välillä piti purra huulta, ja välillä taas hymyilytti. Toki energiatkin olivat lopussa. Geelejä otin vain neljä (piti ottaa 7). Puolikas energiapatukka ja muutama energiakarkki. Vettä meni pari litraa… ja hieman urheilujuomaa. Siihen lisäksi huollon eväät, mutta aika vähillä mentiin. Hiljokseen mökille ja onnittelemaan poikia huikeasta suorituksesta. Tosin ensin se tärkein eli viesti kotiin, että maalissa ollaan.

Ensimmäinen polkujuoksukisa eikä varmasti jää viimeiseksi. Loppuilta sujui rattoisasti ”hartaassa” tunnelmassa… =) Mutta se ja kotimatka onkin sitten aivan oman tarinansa veroinen tapahtuma. Sanotaanko näin, että nauru pidentää ikää ja tämän reissun jälkeen kyllä vuosia tuli melkoisen paljon lisää. Kiitos Anniina ja Virpi matkan aikana saadusta tuesta. Kiitos Kimmo ja Aleksi samoin. Se teidän näkeminen keskellä korpea kyllä pelasti kisan. Ja iso kiitos Anna ja Aleksi siitä tuesta mitä sain kotoa käsin. Kokoajan tuntui että olitte vierellä, olkapäällä mukana.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tahko 140.6, 11.8.2018

Ironman Lahti 70.3

Finntriathlon Joroinen, 35-v juhlakisa 21.7.2018