Valmistautuminen ekaan triathlonkisaan ja jotain kisasta
Ennen ensimmäistä Rokulitriathlonia olin pyöräillyt alle 150 km kevään ja kesän aikana, juossut alle 50 km (ne polvet ei tykkää...) ja pari kertaa olin uinut avovedessä 39 euron märkäpuvulla... että sellainen valmistautuminen. No tämähän oli ja on vain harrastus... vai...???
Jokamiehen Rokulitriathlon 2.7.2015, pikamatka (400/20/5). Uintimatka vaihtui kylmän veden vuoksi 200 metriin. Onneksi... =)
Edellisiltana vietettiin työkaverin eläkkeelle pääsyä tai joutumista... =) Saunaa, hyvää ruokaa ja seuraa. Ja vain kaksi olutta. Ajoissa kotiin pakkaamaan kamat. Kaikki oli hukassa ja oli kauhea härdelli, että mitä mukaan ja mitä ei. Eli otin käytännössä kaiken mukaan mitä saattaa tarvita... banaaneista ja sipseitä lähtien ja muutama energiageeli mukaan myös. Anna ja Aleksi olivat pois kotoa ja tulivat lauantaina kisapaikalle. Eli pakkausapua en saanut. Kaikki tavarat olivat siis hukassa... =) Uni tuli kuitenkin nukkumaanmennessä yllättävän hyvin, Ei mitään jännitystä tai hermoilua... Aamulla ajoissa ylös, pulahdus järveen jonne jäi loputkin unet. Päälle kunnon aamupala ja sitten hieman venyttelyä. Koiralle aamupala myös ja kamat autoon ja liikkeelle. Silloin se iski. Olin menossa ekaan kisaan. Jännitys alkoi tuntumaan, vatsassa oli perhosia ja hermostutti. Kuin ekoilla treffeillä... =) En yhtään tiennyt mitä odottaa ja mitä pitäisi tehdä ja milloin ja miten... niin paljon kysymyksiä... Meinasin ajaa jo väärään paikkaankin. Isä soitteli ja kyseli jo, että olinko tulossa. Käytiin ilmoittautumassa ja saatiin numerolaput. Seuraavaksi kamat kuntoon... MITEN?!?!?!?!?! Ei siis mitään hajua. Onneksi kisassa oli mukana kokeneempia kisaajia. Heitä seuraamalla pääsi hieman jyvälle, että miten kamat kannattaa laittaa.
Ensin pyörä valmiiksi, juomapullot ym. Pyöräilykengät ja kypärä valmiiksi. Sitten juoksukamat siihen viereen. Siinä jutellessa isän ja tuttujen kanssa aika kului eikä paljoa ennättänyt hermoilemaan ja jännittämään. Sitten alkoi kisainfo ja samalla se iski. Kohta se alkaa... Sellaista väkinäistä naurua välillä ja typeriä vitsejä... Yritin näyttää ettei jännitä... paskanmarjat... =)
Märkäpuku niskaan ja veteen. Ilman silmälaseja tuntui, kuin olis liikkunut säkki päässä. Onneksi löysin järveen ja muutaman lämmittelyvedon jälkeen rantaan odottamaan lähtöä. Vielä yläfemmat isän ja muutaman muun kisaajan kanssa. 10, 9, 8, 7, 6... loppua ei enää kuulunut, näkyi vain järvi, aallot, aaltojen kohina kuului... Sitten pamahti. Juosten järveen ja veteen. Ensimmäinen paniikki. Olin uinut suoraan reitin reunassa olevien lumpeenlehtien sekaan. Tuntui kuin tuhannet mustekalat olisivat vieneet mua pohjaan, kuin Draken Pirates of the Caribbean- elokuvissa... Siitä selvittyä iski jälleen paniikki... happi ei kulkenut, puku kiristi ja puristi keuhkoja. Aurinko paistoi silmiin... Muiden kisaajien kädet ja jalat iskivät joka puolelle. Tätä tarkoitetaan siis sillä pesukone-ilmiöllä uintiosuuden alussa... Vähän väliä oli uitava rintaa, jotta sai henkeä ja paniikin pois. Vaikka uintimatka oli lyhennetty 200 metriin, tuntui se ikuisuudelta. Kuitenkin siitäkin selvittiin ja juoksu vaihtoalueelle alkoi. Aikani taistelin, että sain märkäpuvun pois päältä ja pyöräkamat niskaan. Juuri kun lähdin pyörällä, oli isä tullut uinnista. Huusi perään, että anna mennä vaan, älä jää odottamaan. (enpä jäänyt odottelemaan, mutta siitä huolimatta isä ohitti mut ennen pyöräilyn puoltaväliä).
Pyöräily alkoi suht hyvin, meno oli letkeää ja keli mitä mainioin. Kuitenkin tuntui kuin olisin vetänyt kivirekeä vastatuuleen. Myöhemmin syyksi selvisi takajarru, joka oli vääntynyt hieman ja jarrutti kokoajan... =) Vaihdossahan isä käski vain mennä eikä pysähdellä. Tiesi kuntonsa, kun ennen puoltaväliä ohitti mut juuri kun otin geeliä. Naureskellen huikkasi tämän olevan vain leikkiä... Meni sen verran kovaa etten edes ajatellut lähteväni peesiin. Loppumatka pyöräilystä meni takajarruviasta huolimatta ihan hyvin. Vaihtoon pääsin suht hyvissä voimin ja äkkiä vain lenkkarit jalkaan. Anna ja Aleksi kannustivat kovasti ja kuulin Annan huutavan: - Vauhtia nyt, isäs meni jo!!!
Sainkin isä kiinni parin kilometrin jälkeen. Hetki siinä juostiin vierekkäin, juteltiin ja tarjosin vettä. Toivotin tsempit ja läpsäytin olkapäälle. Isä käski painaa loppun asti eikä saa antaa väsyn haitata. Juoksu sujui silloiseen kuntoon nähden hyvin, Sain ohitettua muutaman kisaajankin vielä loppumatkalla. Kannustuksia tuli reitin varrelta paljon, sekä ohikulkijoilta että talojen pihoissa olevilta ihmisiltä. Se antoi todella paljon lisää voimia. Tuntui hyvältä. Juoksun loppuun ajattelin vielä heittää kunnon loppukirin ja siihen olikin jäänyt jonkinverran voimia. Maalissa sijoitus kuudes ja mitali kaulassa Annan ja Aleksin luokse. =)
Siinä vaiheessa tajusin mitä olin tehnyt. Se tunne iski aivan puun takaa. Anna ja Aleksi taisivat huomata sen myös. Hetken aikaa piti kerätä itseään ennenkuin sai kunnolla puhuttua. Ei niinkään fyysisen rasituksen takia vaan sen tunnetilan. Täytyy myöntää, että ihan heti ei tule mieleen vastaavaa tunnetilaa oman urheilu-uran osalta. Siinä juteltiin hetki Annan ja Aleksin kanssa niin isäkin tuli maaliin.
Palauttava uinti vielä järvessä ja kotiin. Onneksi Anna ja Aleksi olivat ostaneet metrilakua Rokulipäiviltä... =)
Samana iltana lähdinkin moottoripyörällä Anni-Marian kanssa kohti itää, missä Rami ja Veikko jo odottivat. Siitä matka jatkui Pudasjärvelle mökille viikoksi, minne muu porukka saapui maanantaina. Viikko rentoutumista lähes Lapissa. Mökki järvenrannalla, hyvää ruokaa, hyvää seuraa, beachvolleyta ja Ranuan eläinpuisto.
Mökkireissun jälkeen aloin miettimään, että vieläkö sitä yksi kisa tälle kesälle... vai olisiko tämä tässä... NÄÄHHH... sopiva kisa löytyi elokuussa Vaasasta, Sun City Triathlon. Ja matkakin tuttu 400/20/5.
Jo tuossa Alajärven kisassa huomasin minkä voiman saa siitä ihmisten kannustuksesta. Tuntuu kuin haluaisi näyttää heille jaksavansa vielä hieman kovempaa ja vielä hieman pidemälle. Sitä kaikkea ei vielä silloin käsittänyt, mutta kyllä sekin hetki tulisi...
Jokamiehen Rokulitriathlon 2.7.2015, pikamatka (400/20/5). Uintimatka vaihtui kylmän veden vuoksi 200 metriin. Onneksi... =)
Edellisiltana vietettiin työkaverin eläkkeelle pääsyä tai joutumista... =) Saunaa, hyvää ruokaa ja seuraa. Ja vain kaksi olutta. Ajoissa kotiin pakkaamaan kamat. Kaikki oli hukassa ja oli kauhea härdelli, että mitä mukaan ja mitä ei. Eli otin käytännössä kaiken mukaan mitä saattaa tarvita... banaaneista ja sipseitä lähtien ja muutama energiageeli mukaan myös. Anna ja Aleksi olivat pois kotoa ja tulivat lauantaina kisapaikalle. Eli pakkausapua en saanut. Kaikki tavarat olivat siis hukassa... =) Uni tuli kuitenkin nukkumaanmennessä yllättävän hyvin, Ei mitään jännitystä tai hermoilua... Aamulla ajoissa ylös, pulahdus järveen jonne jäi loputkin unet. Päälle kunnon aamupala ja sitten hieman venyttelyä. Koiralle aamupala myös ja kamat autoon ja liikkeelle. Silloin se iski. Olin menossa ekaan kisaan. Jännitys alkoi tuntumaan, vatsassa oli perhosia ja hermostutti. Kuin ekoilla treffeillä... =) En yhtään tiennyt mitä odottaa ja mitä pitäisi tehdä ja milloin ja miten... niin paljon kysymyksiä... Meinasin ajaa jo väärään paikkaankin. Isä soitteli ja kyseli jo, että olinko tulossa. Käytiin ilmoittautumassa ja saatiin numerolaput. Seuraavaksi kamat kuntoon... MITEN?!?!?!?!?! Ei siis mitään hajua. Onneksi kisassa oli mukana kokeneempia kisaajia. Heitä seuraamalla pääsi hieman jyvälle, että miten kamat kannattaa laittaa.
Ensin pyörä valmiiksi, juomapullot ym. Pyöräilykengät ja kypärä valmiiksi. Sitten juoksukamat siihen viereen. Siinä jutellessa isän ja tuttujen kanssa aika kului eikä paljoa ennättänyt hermoilemaan ja jännittämään. Sitten alkoi kisainfo ja samalla se iski. Kohta se alkaa... Sellaista väkinäistä naurua välillä ja typeriä vitsejä... Yritin näyttää ettei jännitä... paskanmarjat... =)
 |
| Kohta lähdetään |
Märkäpuku niskaan ja veteen. Ilman silmälaseja tuntui, kuin olis liikkunut säkki päässä. Onneksi löysin järveen ja muutaman lämmittelyvedon jälkeen rantaan odottamaan lähtöä. Vielä yläfemmat isän ja muutaman muun kisaajan kanssa. 10, 9, 8, 7, 6... loppua ei enää kuulunut, näkyi vain järvi, aallot, aaltojen kohina kuului... Sitten pamahti. Juosten järveen ja veteen. Ensimmäinen paniikki. Olin uinut suoraan reitin reunassa olevien lumpeenlehtien sekaan. Tuntui kuin tuhannet mustekalat olisivat vieneet mua pohjaan, kuin Draken Pirates of the Caribbean- elokuvissa... Siitä selvittyä iski jälleen paniikki... happi ei kulkenut, puku kiristi ja puristi keuhkoja. Aurinko paistoi silmiin... Muiden kisaajien kädet ja jalat iskivät joka puolelle. Tätä tarkoitetaan siis sillä pesukone-ilmiöllä uintiosuuden alussa... Vähän väliä oli uitava rintaa, jotta sai henkeä ja paniikin pois. Vaikka uintimatka oli lyhennetty 200 metriin, tuntui se ikuisuudelta. Kuitenkin siitäkin selvittiin ja juoksu vaihtoalueelle alkoi. Aikani taistelin, että sain märkäpuvun pois päältä ja pyöräkamat niskaan. Juuri kun lähdin pyörällä, oli isä tullut uinnista. Huusi perään, että anna mennä vaan, älä jää odottamaan. (enpä jäänyt odottelemaan, mutta siitä huolimatta isä ohitti mut ennen pyöräilyn puoltaväliä).
Pyöräily alkoi suht hyvin, meno oli letkeää ja keli mitä mainioin. Kuitenkin tuntui kuin olisin vetänyt kivirekeä vastatuuleen. Myöhemmin syyksi selvisi takajarru, joka oli vääntynyt hieman ja jarrutti kokoajan... =) Vaihdossahan isä käski vain mennä eikä pysähdellä. Tiesi kuntonsa, kun ennen puoltaväliä ohitti mut juuri kun otin geeliä. Naureskellen huikkasi tämän olevan vain leikkiä... Meni sen verran kovaa etten edes ajatellut lähteväni peesiin. Loppumatka pyöräilystä meni takajarruviasta huolimatta ihan hyvin. Vaihtoon pääsin suht hyvissä voimin ja äkkiä vain lenkkarit jalkaan. Anna ja Aleksi kannustivat kovasti ja kuulin Annan huutavan: - Vauhtia nyt, isäs meni jo!!!
Sainkin isä kiinni parin kilometrin jälkeen. Hetki siinä juostiin vierekkäin, juteltiin ja tarjosin vettä. Toivotin tsempit ja läpsäytin olkapäälle. Isä käski painaa loppun asti eikä saa antaa väsyn haitata. Juoksu sujui silloiseen kuntoon nähden hyvin, Sain ohitettua muutaman kisaajankin vielä loppumatkalla. Kannustuksia tuli reitin varrelta paljon, sekä ohikulkijoilta että talojen pihoissa olevilta ihmisiltä. Se antoi todella paljon lisää voimia. Tuntui hyvältä. Juoksun loppuun ajattelin vielä heittää kunnon loppukirin ja siihen olikin jäänyt jonkinverran voimia. Maalissa sijoitus kuudes ja mitali kaulassa Annan ja Aleksin luokse. =)
Siinä vaiheessa tajusin mitä olin tehnyt. Se tunne iski aivan puun takaa. Anna ja Aleksi taisivat huomata sen myös. Hetken aikaa piti kerätä itseään ennenkuin sai kunnolla puhuttua. Ei niinkään fyysisen rasituksen takia vaan sen tunnetilan. Täytyy myöntää, että ihan heti ei tule mieleen vastaavaa tunnetilaa oman urheilu-uran osalta. Siinä juteltiin hetki Annan ja Aleksin kanssa niin isäkin tuli maaliin.
 |
| Yhteiskuva onnellisista, mutta väsyneistä triathlonisteista. |
Palauttava uinti vielä järvessä ja kotiin. Onneksi Anna ja Aleksi olivat ostaneet metrilakua Rokulipäiviltä... =)
Samana iltana lähdinkin moottoripyörällä Anni-Marian kanssa kohti itää, missä Rami ja Veikko jo odottivat. Siitä matka jatkui Pudasjärvelle mökille viikoksi, minne muu porukka saapui maanantaina. Viikko rentoutumista lähes Lapissa. Mökki järvenrannalla, hyvää ruokaa, hyvää seuraa, beachvolleyta ja Ranuan eläinpuisto.
Mökkireissun jälkeen aloin miettimään, että vieläkö sitä yksi kisa tälle kesälle... vai olisiko tämä tässä... NÄÄHHH... sopiva kisa löytyi elokuussa Vaasasta, Sun City Triathlon. Ja matkakin tuttu 400/20/5.
Jo tuossa Alajärven kisassa huomasin minkä voiman saa siitä ihmisten kannustuksesta. Tuntuu kuin haluaisi näyttää heille jaksavansa vielä hieman kovempaa ja vielä hieman pidemälle. Sitä kaikkea ei vielä silloin käsittänyt, mutta kyllä sekin hetki tulisi...
Kommentit
Lähetä kommentti