Tahko 140.6, 11.8.2018
30.10.2014, Seinäjoki
Onpas paljon väkeä, ajattelen samalla kun istun silloisen Seinäjoen Supersportin alakertaan laitetuille istuimille. Isä, Matti ja Antti istuu siinä lähellä myös. Tai no Antti vähän kauempana, koska tuli myöhemmin paikalle. Kohta alkaisi luennot ja illan pääluennoitsija on Darby Thomas. Tuolloin vielä aivan vieras nimi minulle. Alunperin ei ollut edes tarkoitus lähteä triathloniltaan, koska samana iltana oli jääkiekkotreenit. Isä kuitenkin ylipuhui mukaan.
11.8.2018, Tahko
Pää on ollut tyhjä jo lähes koko viikon. Tai siis ei tyhjä, vaan latautunut tätä päivää varten. Tätä päivää varten on oikeastaan valmisteltu kroppaa ja päätä tuosta Seinäjoen illasta lähtien. 30.10.2014 alkoi minun elämässäni uusi vaihe. Urheilun osalta siis. En tosin tiennyt, että tämä vaihe tekisi minusta kaikin puolin paremman ihmisen. Ainakin omasta mielestäni.
Syön aamupalaa Tahkolla mökissä ja samalla käyn läpi matkaa tähän aamuun. 2015 Rokulitriathlon ja Sun City Triathlon. 2016 Rokulitriathlon ja Sun City Triathlon, Tahkon puolikas ja Alajärvi maran kymppi ja Paalurun kymppi. 2017 Rokulitriathlon, Kauhajärvitriathlon, Sun City Triathlon, Joroinen puolikas, Alajärvi maran ja Vaasan maran kympin juoksut, Vindala puolimara. 2018 Paalijärven pikatriathlon ja Rokulitriathlon, Ironman Lahti 70.3, Joroinen 70.3 viestin pyörä, yks polkujuoksu Rukalla 31 km, yks kympin juoksukisa, Tour de Lappajärvi. Nämä kisat ovat valmistaneet tämän kropan ja pään läpäisemään tänään Tahkon täyden matkan kisan. Jo aikaa sitten päätin, että keskeyttäminen ei ole vaihtoehto. Ainoastaan, jos pyörä hajoaa niin pahoin ettei sitä voi korjata tai kantaa vaihtoon ajan puitteissa. Vamma joka paranee kisan jälkeen ei myöskään oikeuttaisi keskeytykseen. Matti istuu toisella puolen pöytää, mutta en keksi sanoja. Muut nukkuvat, Anna ja Aleksi, isä ja Rami. Saan aamupalan jotenkin syötyä, sitten onkin jo vuoro laittaa kisa-asu päälle ja numerotatuoinnit käteen. Pyörä valmisteltiin jo perjantai-iltana.
Vielä pusu Annalle ja heipat Aleksille, isälle ja Ramille. Sitten Matin kanssa kohti Piazzaa. Paljon ei edelleenkään tullut puhetta. Kuuntelin pyörän nakutusta, tuulen huminaa. Pientä jännitystä, olisihan kohta edessä melkoisen suuri haaste. Matkalla tavattiin vielä Laitilan Juha kenen kanssa juteltiin pyörien vientiin saakka. Kaverin suoritus täpöllä on kyllä huikea. SM-hopeaa ajalla joka on kyllä jotain käsittämätöntä. 09:15 ja risat. Ja on juossut viimeisimmän maratonin viikkoa ennen Tahkon kisaa... Pyörän katsastus sujui hyvin. Sitten T1 ja T2 kamat paikoilleen sekä rantautumisreitin tarkastelua. Pahimmat oksat keräsin pois. Sitten meditoimaan.
Hetken aikaa olin jossain kaukana, kuuntelin musiikkia, kävin läpi matkaa tähän hetkeen. Kävin läpi kisaa. Uintia, pyörää ja juoksua. Mäet pyörässä, vaihdot ja maalisuoran. Kaikki oli valmiina. Tarvitsee enää hoitaa homma kotiin.
Ennen uintia Anna, isä ja Rami tuli myös lähtöalueelle. Siinä vielä viimeiset tsempit ja viestit. Katrin viesti nosti kyllä palan kurkkuun. Vaikka tiesin etten voi keskeyttää, oli silti pieni pelko takaraivossa...
Uinti, 3.8 km, aika 01:28:36
Lämmittelyuintia en suorittanut lainkaan. Kyllä tuossa vajaassa neljässä kilometrissä ennättää lämmetä. Laiturin porttien auettua saatiin hypätä veteen odottamaan paukkua. Vedessä odottaessani ei jännittänyt yhtään. Fiilis oli todella luottavainen. Silloin tajusin se. Illalla maalissa juhlii väsynyt, mutta onnellinen teräsmies. En osaa selittää miksi, mutta jotenkin vain tiesin sen.
Tarkoituksella lähdin ryhmän takaosasta liikkeelle. Jo alusta asti uinti sujui, liuku oli hyvä ja tekniikka pysyi hyvänä. Ei väsyttänyt ja sykkeet tuntuivat pysyvän oikealla tasolla. Kolmen punaisen poijun jälkeen tuli keltainen nurkkapoiju ja siirtymä takasuoralle. Takasuoralla olikin sitten vastatuuli ja pientä aallokkoa jo. Mutta eipä se haitannut. Tekniikka pysyi kasassa ja jonomuodostelma oli jo syntynyt. Sai uida täysin omaa uintia. En lähtenyt peesaamaan ketään, halusin suorittaa yksin. Ennen siltaa käännyttiin toiselle kierrokselle ja tuuli muuttui myötäiseksi. Vauhti kasvoi ja nautin uinnista todella paljon. Tuntui kuin olisin yhtä veden kanssa, yhtä aaltojen kanssa. Märkäpuku oli osa minua. Jälleen käännyttiin takasuoralle. Tuuli oli yltynyt, mutta en antanut sen haitata. Otin suunnan kohti siltaa ja sen alittavaa tunnelia. Lisäsin vauhtia ja ohittelin muita. Ei väsymisen merkkejä yhtään. Ennen siltaa huomasin Matin odottavan kameran kanssa.
Vielä peukut Matille. Kaikki kunnossa. Sillan jälkeen näkyikin jo rantautumisalue. Suunta sitä kohti ja vauhtiin. Ohittelin muita, välillä jopa kahden uimarin välistä edelle. Fiilis oli huikea, kun huomasi rannan lähenevän. Kun kädet ottivat pohjaan nousin ja hyppäsin vielä yhden loikan veteen. No siinä sitten pohje kramppasi, mutta onneksi ei pahasti. Ainoa negatiivinen asia koko uinnin aikana. No toki aika oli enemmän kuin olin ajatellut, mutta tulipahan säästettyä energiaa pyörälle. Sitä oli kuitenkin vielä jonkin verran jäljellä.
Pyörä, 180 km, aika 06:58:48
T1 otin tarkoituksella rauhassa. Kuivasin jalat kunnolla ennen sukkien ja kenkien laittoa. Vielä bajamajassa käynti ja polkemaan. Tuttuja olikin tsemppaamassa, kun tempasin Feltin telineestä. Meidän kööri oli paikalla ja Henna oli myös juuri tuonut oman pyörän ja vaihtokamat. Juoksujalkaa eteenpäin ja pyörän selkään. Reitti oli tuttu kahden vuoden takaa, mutta aika kuultaa muistot. Ja sen huomasin kyllä karusti tuon vajaan 7 tunnin aikana... Parisaataa metriä vaihtoalueelta tuli ensimmäinen mäki. Se vielä meni suht nätisti. Seuraavat kilometrit ennen Nilsiän-Varpaisjärven tien risteystä oli mukavan mäkistä reittiä. Ennen risteystä jouduin kuitenkin vaihtamaan pienelle eturattaalle. Ja sillä mentiin sitten koko matka. Kierroksia siis kierrettäisiin neljä, ekalla kiekalla täyden matkan hulluille oli varattu tasauslenkki joka takaa, että matka on lähes täysin 180 km. Huoltopisteet olivat puolessa välissä molempiin suuntiin. Suunnitelmana oli ajaa matka noin 27.5 km/h keskarilla ja aikaa kuluisin näinollen 6:30. Huolloista aina vettä ja tarvittaessa banaania. Oman urheilujuoman loputtua sekoitan uuden omista tabuista. Järjestäjän urheilujuoma on liian väkevää mun herkälle massulle... :) Ekasta huollosta hieman viilennystä ja taas matkaan. Juha tuli vastaan hieman huollon jälkeen ja siinä heitin tsempit kaverille. Huikean kova oli vauhti. Samoin muilla kärkipään menijöillä. On ne kovia. Varpaisjärven kääntöpaikka tuli pian vastaan ja olipahan hienoa kuunnella hiilikuitukiekon huminaa käännöksessä. Ja taas vauhtiin. Tai no vauhtiin ja vauhtiin... Tuuli oli noussut ja taisi olla 6-7 m/s. Välillä vastaan ja välillä myötätuuli. Mukana kivasti myös sivutuulta joka sieppasi välillä kiekkoihin oikein mukavasti. Alamäkiin oli pakko hieman jarrutella, en tohtinut ottaa yhtään riskiä ojaanajosta. Eka kierros meni melko helposti, tosin v*tutus nousi, kun mäkien määrä palautui mieleen. No joka ylämäen jälkeen on alamäki. Toisella kiekalla tulikin jo Henna vastaan omalla matkallaan. Kyllä oli hienoa nähdä tuttuja. Olin jo hetken odotellut, että milloin valkoinen Cervelo pyyhältää vastaan. Siinä vaiheessa tuli ensimmäisen kerran herkkä hetki. Pala nousi kurkkuun ja piti purra huulta. Helpotus siitä, että myös Henna on reitillä. Mutta samalla tajusin miten paljon on vielä itsellä jäljellä... Mieli kohentui aina, kun Henna tai Juha tuli vastaan. Muuten oli kyllä melkoisen yksinäistä. Sai tosissaan taistella fiilisten kanssa.
Tokalla kierroksella tein ekan pit-stopin ja söin banaanin sekä muutaman salmaripääkallon. Ja liikkeelle... mutta... siinä vaiheessa iski kipu oikeaan polveen. Polkeminen muuttui todella raskaaksi. Joka kerta kampea alaspäin painettaessa kipu vihloi. Hammasta purren eteenpäin ja pakko oli vain unohtaa kipu. Hetken mietin, että miten se mahtaa vaikuttaa juoksuun. No ehkä sitä lihasta ei tartte käyttää juoksussa. Ja niin alkoi kolmas kiekka. Enää siis kaksi jäljellä ja takana matkaa 90 km... Eipä ole koskaan tullut poljettua näin pitkästi. Yllätyin siitä kuinka kroppa toimi. Ei ollut muita kipuja kuin tuo polvi. Niska ja hartiat hieman jäykkinä, mutta niihin auttoi vesi. Alaselkä vähän ilmoitti olemassaolostaan. Mutta muuten kaikki ok. Kolmannella kiekalla jälkeen pit-stop banaanin kanssa. Samalla kävin suihkussa. Olin ottanut edellisessä huollossa pyörään vettä ja vielä toisen pullon. Toisesta pullosta suihkutin viilennystä niskaan ja koko kroppaan. Sitten hörppy vettä samasta pullosta... mitä kettua... urheilujuomaa... Pari kilometriä ajoin ja taistelin tahmeutta vastaan, mutta sitten oli pakko pysähtyä huuhtelemaan. Sainkin pahimmat tahmat pois ja vauhtiin taas. Aikaa oli mennyt jo hukkaan liian paljon.
Silloin katson kelloa tarkemmin. Cutoff olisi 15:15 jolloin on oltava lähtenyt jo viimeiselle kiekalle. Siihen kyllä ennätän, kunhan ei mitään satu. Ja jäihän siihen yli puoli tuntia pelivaraa. Viimeinen kiekka siis edessä ja matkaa noin 45 km enää jäljellä. Sitten se alkoi... geelit ei enää imeytyneet. Energiapatukka oli ällöttävää... vettä ja urkkaa sain alas jonkin verran. Pysähdyin ottamaan särkylääkkeen ja lisää pääkalloja. Laskin kilometrejä. Vielä 40 km... vielä 35 km... vielä 30 km. Eli reilu tunti ja tämä olisi pyörän osalta tässä. Siinä vaiheessa yksinäisyys nousi entisestään. Ei ketään... vastaan tuli muutamia, edessä näkyi muutamia. Mutta silti se yksinäisyys... jotain niin suurta. Juttelin pyörälle, kehuin asfaltin laatua ja kiittelin Feltiä kun vei meitä niin hyvin eteenpäin. Silti... se yksinäisyys oli kaameaa. Vasta kun käännyttiin Nilsiän päässä ja jäljellä oli muutamia kilometrejä, alkoi olo helpottua. Mutta kyllä vei mehut, sekä kropasta että päästä. Hiljokseen laskettelin kohti T2 ja pyörältä noustessa sanoin järkkäreille, etten ikinä enää aja pyörällä...
Matti oli kameran kanssa odottelemassa. Ja hyvä niin. Jouduin kysymään omaa kisanumeroa ja pyörän paikkaa. Molemmat olivat unohtuneet. Pyörä telineeseen ja kiitokset vielä Feltille ja Matille. Sitten taas bajamajaan ja juoksukamojen luokse.
Pyöräilystä "nautin" enemmän kuin piti. Silloin jo tajusin että kisan aikatavoitteen saa hylätä. Myöskään energiat eivät olleen enää 150 km jälkeen imeytyneet. Urkkaa meni 1.5l + päälle kaadetut litrat... geelejä 7 ja yks energiapatukka. Kolme banaania joista kolmas T2. Vettä meni sitten useampi litra ja pääkalloja. En kuitenkaan yhtään vieläkään epäillyt maaliinpääsyä. Halusin vain päästä juoksemaan. Enää ei tarvitse suorittaa yksin. Nyt olisi katsojia ja kisaajia enemmän mukana.
Juoksu, 42.2 km, 05:37:36
Alunperin oli tarkoitus juosta maraton 04:30 aikaan. Liikkeelle lähtö yllätti. Hokat tuntuivat kevyiltä ja vauhti oli helppoa. Eka kilometri 05.37. Tästähän tulee vielä hyvä aika. Hieman himmasin vauhtia, noin 06:25/km paikkeille. Maalialueen ylämäki juosten ylös muita kisailijoita ohitellen. Kyllä tuntui hyvältä, nautin todella paljon. Sitten parin kilometrin jälkeen... Vatsa p*rkele... Täynnä ilmaa ja geeliä ym... ekasta huollosta vain appelsiinin siivu ja vähän vettä ja kokista. Juoksu oli yhtä tuskaa. Jalat kyllä liikkuivat, sykkeet olivat ok, mutta maha. Mökin kohdalla sanoinkin, että mikään ei enää imeydy. Kaulasuonet pullottaen eteenpäin.
Juoksureitti oli hieman muuttunut kahden vuoden takaisesta, mutta silti pääosin oli tuttu. Kimmolta tuli ohjeet ottaa vain suolaa ja vettä. Ei mitään muuta. Sitä lähdin toteuttamaan ja kaksi ekaa kiekkaa kesti, että sain mahan pelaamaan. Mutta kun se alkoi toimimaan niin olipahan hieno tunne. Juoksu kulki edelleen hyvin ja jalat toimivat. Nyt myös maha oli mukana leikissä. Pahimmat ylämäet kävelin tarkoituksella samoin huoltopisteet. Niemen päässä kääntöpaikalla oli kisailijoita varten tehty hieman erilainen huoltopiste. Tahkontriplan kaverit olivat laittaneet konkkausruudut ja oli siellä vartavasten tuotu bajamajakin. Riikosen Juhalla oli viimeisen päälle juhla-asu ja Juhana Nieminenkin oli värjännyt hiuksensa. Aivan huikeita kavereita ja kyllä toi lisää voimaa tuo "huoltopiste". Äärimmäisen iso kiitos pojille.
Kolmannen kiekan puolivälissä kaivoin sitten hieman raivoa peliin. Oli pakko saada vähän mustiin ajatuksiin väriä. Se auttoi ja jopa kotiväki yllättyi. Loput kolmannesta kiekasta menikin sitten jo paremmin. Jalat pelasivat ja maha oli mukana leikissä edelleen. Hieman huoletti riittävätkö energiat. Kolme kierrosta kohta takana ja ainoa kiinteä mitä saanut alas oli neljä siivua appelsiinia, puolikas banaani ja hieman sipsejä ja suolaa. No sitten tullaan huuruilla loppu. Viimeisestä omahuollosta otin jääpussit reisille ja mukillisen sipsejä. Niitä nautin ja ne toivat kyllä lisää intoa. Sillan yli, toiseksi viimeinen kerta. Kohta lähtee viimeinen kierros. Takana jo lähes 13 tuntia touhuamista...
Neljäs kierros alkoi ja sain hieman yleisöäkin mukaan, sekä kuuluttajat.
Toiset juhlii vasta maalisuoralla, mutta OgolomaTriathlonin teräsvillalammas jo viimeiselle kiekalle lähtiessään... Matti juoksi viimeisellä kiekalla mukana yli kolme kilometriä. Paljon ei puhuttu, mutta puheita ei tarvittu. Hiljainen tuki ja ymmärrys tässä vaiheessa oli jotain niin suurta. Vaikka energiat olivat aivan lopussa, viimeiset pari kilometriä oli menty jo huuruilla, toi Matin mukana juokseminen uskoa ja voimaa loppua varten. Mökin kohdalla vielä hieman flossausta ja vauhtiin. Tällä kertaa Rami tuli mukaan hetken matkaa. Hiljainen tuki tuntui jälleen kerran.
Tahkontriplan poikia kiittelin vielä, kun viimeisen kerran konkkasin kavereiden kanssa. Aivan parhautta kyllä. Ja sitten aloin laskemaan kilometrejä. Ei enää paljoa. Viimeisen kiekan jokaisella huoltopaikalla kiitin vuolaasti vapaaehtoisia. Tarjoilut olivat huikeita ja tarjoilijat ystävällisiä ja huolehtivia. Aivan huikeaa porukkaa. Ylämäkiä kävellessä en meinannut pysyä enää viivalla, kuin humalassa olisi mennyt. Energiat aivan lopussa. Juoksuvauhti oli laskenut, mutta kuitenkin pystyin juoksemaan. Ja silloin ei meno ollut niin horjuvaa. Tahkolahden kiertoon lähtiessä maalialueelta kuului jälleen selostus ja oma nimi. Oli niin huikea fiilis. Ei voi sanoin kuvata sitä hetkeä. Matkaa jälkellä muutama kilometri, takana hieman enemmän. Vielä viimeinen huoltopiste. Tarjottiin suolaa, suolakurkkuja ja vaikka mitä. Anteeksipyydellen sanoin ettei enää laske mikään muu kuin vesi. Sanoivat, että maalissa olisi tarjolla vaahtokarkkeja... Siis vaahtokarkkeja... Viimeisen pienen mäen kohti siltaa kävelin. Mietin matkaa tähän hetkeen asti. Mistä kaikki neljä ja puoli vuotta sitten alkoi ja mitä kaikkea on käyty läpi, jotta on päästy tähän tilanteeseen. En herkistynyt, hymyilin. Tunsin jopa pientä ylpeyttä. Ennen siltaa kaikki kamat roskiin mitä asun taskuissa oli. Puku kuntoon ja lakki paremmin päähän. Henna ja Pasi oli poikansa kanssa sillalla vastassa. Siinä vielä tsempit ja onnittelin Hennaa huikeasta kisasta. Toinen naisten puolikkaalla. Jälleen aivan tajuttoman kova suoritus. Sitten silta loppui, alkoi viimeinen mäki. Rami odotti mäen alla kuten kaksi vuotta sitten. Nyt ei vaan irronnut loppukiriä. Ei vaan ollut voimia yhtään. Kaikki oli jäänyt matkalle. Pystyin kuitenkin juoksemaan viimeisen mäen. Maalisuora edessä. Takana touhuamista yli 14 tuntia ja kilometrejä lähes 226 km. Kuuluttajan selostus koskettaa... todellinen terästiikeri, Juho Savola... Etsin Annaa maalisuoralta. Löytyy ja vielä pieni pusu ja sitten viimeiset metrit. Kiitokset vielä yleisölle ja kaikille muille. Kumarrus Tahkolle ja sen reitille. Kumarrus niihin mäkiin jotka veivät kaiken tästä kropasta ja päästä. Kumarrus kotiin ja Ogolomalle. Kaikille teille.
Loppuaika 14:21:25. Ja täysin tyhjä olo... tässäkö tämä oli. Missä on ne suuret tunteet ja itku ja nauru ja kaikki. Miksei tunnu miltään... Jäikö ne kaikki tuonne jonnekkin kauas...? Mitalin sain kaulaan ja kiitin vielä, myös vaahtokarkeista. Voi pojat, kun ne olivat hyviä. Kokis mukaan ja muiden luokse. Sitten alkoi kolahtaa. Aleksi ja Rami tuli ensin. Sitten Anna...silloin padot aukesivat ja kaikki se tuska ja kipu mitä on ollut matkan varrella tuli ulos. Matti ja isä, Petra. Henna, Pasi ja juniori. Siinä vaiheessa ei enää tuntunut yksinäiseltä. Ei tuntunut kipua, ei väsymystä. Siinä vaiheessa tajusin kaiken sen mitä olen käynyt läpi päästäkseni tähän pisteeseen olleen sen vaivan arvoista.
Mitäs sitten vaatii triathlonin täydenmatkan suorittaminen? Vaatiiko se hirvittävää määrää treenitunteja, treeniohjelman tarkan noudattamisen, valmentajan, fyssarin, ravintoterapeutin jne... Ehkä, mutta omalta osalta voin sanoa ettei tarvitse. Tämän vuoden treenitunnit ovat olleet keskimäärin 7 tuntia viikossa. Pisin pyörälenkki 90 km, niitäkin vain kaksi. Toinen Lahden IM ja toinen Joroinen. Pisimmät juoksut Rukan 31 km ja Lahden IM puolikas. Pisimmät treenijuoksut 12 km ja pisimmät treenipyörät n. 70 km. Ei ollut tarkkaa ohjelmaa, ei valmentajaa ei ravintoterapeuttia. Hierojalla toki kävin kerran kuussa. Mutta mitä mulla sitten oli? Mulla oli Anna ja Aleksi. Isä ja äiti, Taija, Matti Antti ja Jenni. Paras anoppi, Sirkka. Oli Viita-ahot ja Katri ja Timo ja Niilo. Oli Pippolat. Ja sitten... oli Ogoloma. Ja nämä mulla on jatkossakin. Nämä auttaa mua edelleen jatkamaan tämän lajin parissa ja nostamaan rimaa kerta kerran jälkeen korkeammalle. Miten korkealle sen voi nostaa...? onko olemassa rajaa...? Ei ole, mutta miksei ole? Koska; Triathlon, the way of life.
Tämä kausi saatiin siis pakettiin kuten pitikin. Mitä ensi kaudella tapahtuu? Olkoon se seuraavan tekstin aiheena. Nyt olen valmis ja lepään hetken.
Kiitos.
Onpas paljon väkeä, ajattelen samalla kun istun silloisen Seinäjoen Supersportin alakertaan laitetuille istuimille. Isä, Matti ja Antti istuu siinä lähellä myös. Tai no Antti vähän kauempana, koska tuli myöhemmin paikalle. Kohta alkaisi luennot ja illan pääluennoitsija on Darby Thomas. Tuolloin vielä aivan vieras nimi minulle. Alunperin ei ollut edes tarkoitus lähteä triathloniltaan, koska samana iltana oli jääkiekkotreenit. Isä kuitenkin ylipuhui mukaan.
11.8.2018, Tahko
Pää on ollut tyhjä jo lähes koko viikon. Tai siis ei tyhjä, vaan latautunut tätä päivää varten. Tätä päivää varten on oikeastaan valmisteltu kroppaa ja päätä tuosta Seinäjoen illasta lähtien. 30.10.2014 alkoi minun elämässäni uusi vaihe. Urheilun osalta siis. En tosin tiennyt, että tämä vaihe tekisi minusta kaikin puolin paremman ihmisen. Ainakin omasta mielestäni.
Syön aamupalaa Tahkolla mökissä ja samalla käyn läpi matkaa tähän aamuun. 2015 Rokulitriathlon ja Sun City Triathlon. 2016 Rokulitriathlon ja Sun City Triathlon, Tahkon puolikas ja Alajärvi maran kymppi ja Paalurun kymppi. 2017 Rokulitriathlon, Kauhajärvitriathlon, Sun City Triathlon, Joroinen puolikas, Alajärvi maran ja Vaasan maran kympin juoksut, Vindala puolimara. 2018 Paalijärven pikatriathlon ja Rokulitriathlon, Ironman Lahti 70.3, Joroinen 70.3 viestin pyörä, yks polkujuoksu Rukalla 31 km, yks kympin juoksukisa, Tour de Lappajärvi. Nämä kisat ovat valmistaneet tämän kropan ja pään läpäisemään tänään Tahkon täyden matkan kisan. Jo aikaa sitten päätin, että keskeyttäminen ei ole vaihtoehto. Ainoastaan, jos pyörä hajoaa niin pahoin ettei sitä voi korjata tai kantaa vaihtoon ajan puitteissa. Vamma joka paranee kisan jälkeen ei myöskään oikeuttaisi keskeytykseen. Matti istuu toisella puolen pöytää, mutta en keksi sanoja. Muut nukkuvat, Anna ja Aleksi, isä ja Rami. Saan aamupalan jotenkin syötyä, sitten onkin jo vuoro laittaa kisa-asu päälle ja numerotatuoinnit käteen. Pyörä valmisteltiin jo perjantai-iltana.
 |
| OgolomaTriathlon |
 |
| My precious. Black Sheep, Thin Lizzy. |
 |
| Jossakin kaukana |
Ennen uintia Anna, isä ja Rami tuli myös lähtöalueelle. Siinä vielä viimeiset tsempit ja viestit. Katrin viesti nosti kyllä palan kurkkuun. Vaikka tiesin etten voi keskeyttää, oli silti pieni pelko takaraivossa...
Uinti, 3.8 km, aika 01:28:36
Lämmittelyuintia en suorittanut lainkaan. Kyllä tuossa vajaassa neljässä kilometrissä ennättää lämmetä. Laiturin porttien auettua saatiin hypätä veteen odottamaan paukkua. Vedessä odottaessani ei jännittänyt yhtään. Fiilis oli todella luottavainen. Silloin tajusin se. Illalla maalissa juhlii väsynyt, mutta onnellinen teräsmies. En osaa selittää miksi, mutta jotenkin vain tiesin sen.
Tarkoituksella lähdin ryhmän takaosasta liikkeelle. Jo alusta asti uinti sujui, liuku oli hyvä ja tekniikka pysyi hyvänä. Ei väsyttänyt ja sykkeet tuntuivat pysyvän oikealla tasolla. Kolmen punaisen poijun jälkeen tuli keltainen nurkkapoiju ja siirtymä takasuoralle. Takasuoralla olikin sitten vastatuuli ja pientä aallokkoa jo. Mutta eipä se haitannut. Tekniikka pysyi kasassa ja jonomuodostelma oli jo syntynyt. Sai uida täysin omaa uintia. En lähtenyt peesaamaan ketään, halusin suorittaa yksin. Ennen siltaa käännyttiin toiselle kierrokselle ja tuuli muuttui myötäiseksi. Vauhti kasvoi ja nautin uinnista todella paljon. Tuntui kuin olisin yhtä veden kanssa, yhtä aaltojen kanssa. Märkäpuku oli osa minua. Jälleen käännyttiin takasuoralle. Tuuli oli yltynyt, mutta en antanut sen haitata. Otin suunnan kohti siltaa ja sen alittavaa tunnelia. Lisäsin vauhtia ja ohittelin muita. Ei väsymisen merkkejä yhtään. Ennen siltaa huomasin Matin odottavan kameran kanssa.
Vielä peukut Matille. Kaikki kunnossa. Sillan jälkeen näkyikin jo rantautumisalue. Suunta sitä kohti ja vauhtiin. Ohittelin muita, välillä jopa kahden uimarin välistä edelle. Fiilis oli huikea, kun huomasi rannan lähenevän. Kun kädet ottivat pohjaan nousin ja hyppäsin vielä yhden loikan veteen. No siinä sitten pohje kramppasi, mutta onneksi ei pahasti. Ainoa negatiivinen asia koko uinnin aikana. No toki aika oli enemmän kuin olin ajatellut, mutta tulipahan säästettyä energiaa pyörälle. Sitä oli kuitenkin vielä jonkin verran jäljellä.
Pyörä, 180 km, aika 06:58:48
T1 otin tarkoituksella rauhassa. Kuivasin jalat kunnolla ennen sukkien ja kenkien laittoa. Vielä bajamajassa käynti ja polkemaan. Tuttuja olikin tsemppaamassa, kun tempasin Feltin telineestä. Meidän kööri oli paikalla ja Henna oli myös juuri tuonut oman pyörän ja vaihtokamat. Juoksujalkaa eteenpäin ja pyörän selkään. Reitti oli tuttu kahden vuoden takaa, mutta aika kuultaa muistot. Ja sen huomasin kyllä karusti tuon vajaan 7 tunnin aikana... Parisaataa metriä vaihtoalueelta tuli ensimmäinen mäki. Se vielä meni suht nätisti. Seuraavat kilometrit ennen Nilsiän-Varpaisjärven tien risteystä oli mukavan mäkistä reittiä. Ennen risteystä jouduin kuitenkin vaihtamaan pienelle eturattaalle. Ja sillä mentiin sitten koko matka. Kierroksia siis kierrettäisiin neljä, ekalla kiekalla täyden matkan hulluille oli varattu tasauslenkki joka takaa, että matka on lähes täysin 180 km. Huoltopisteet olivat puolessa välissä molempiin suuntiin. Suunnitelmana oli ajaa matka noin 27.5 km/h keskarilla ja aikaa kuluisin näinollen 6:30. Huolloista aina vettä ja tarvittaessa banaania. Oman urheilujuoman loputtua sekoitan uuden omista tabuista. Järjestäjän urheilujuoma on liian väkevää mun herkälle massulle... :) Ekasta huollosta hieman viilennystä ja taas matkaan. Juha tuli vastaan hieman huollon jälkeen ja siinä heitin tsempit kaverille. Huikean kova oli vauhti. Samoin muilla kärkipään menijöillä. On ne kovia. Varpaisjärven kääntöpaikka tuli pian vastaan ja olipahan hienoa kuunnella hiilikuitukiekon huminaa käännöksessä. Ja taas vauhtiin. Tai no vauhtiin ja vauhtiin... Tuuli oli noussut ja taisi olla 6-7 m/s. Välillä vastaan ja välillä myötätuuli. Mukana kivasti myös sivutuulta joka sieppasi välillä kiekkoihin oikein mukavasti. Alamäkiin oli pakko hieman jarrutella, en tohtinut ottaa yhtään riskiä ojaanajosta. Eka kierros meni melko helposti, tosin v*tutus nousi, kun mäkien määrä palautui mieleen. No joka ylämäen jälkeen on alamäki. Toisella kiekalla tulikin jo Henna vastaan omalla matkallaan. Kyllä oli hienoa nähdä tuttuja. Olin jo hetken odotellut, että milloin valkoinen Cervelo pyyhältää vastaan. Siinä vaiheessa tuli ensimmäisen kerran herkkä hetki. Pala nousi kurkkuun ja piti purra huulta. Helpotus siitä, että myös Henna on reitillä. Mutta samalla tajusin miten paljon on vielä itsellä jäljellä... Mieli kohentui aina, kun Henna tai Juha tuli vastaan. Muuten oli kyllä melkoisen yksinäistä. Sai tosissaan taistella fiilisten kanssa.
Tokalla kierroksella tein ekan pit-stopin ja söin banaanin sekä muutaman salmaripääkallon. Ja liikkeelle... mutta... siinä vaiheessa iski kipu oikeaan polveen. Polkeminen muuttui todella raskaaksi. Joka kerta kampea alaspäin painettaessa kipu vihloi. Hammasta purren eteenpäin ja pakko oli vain unohtaa kipu. Hetken mietin, että miten se mahtaa vaikuttaa juoksuun. No ehkä sitä lihasta ei tartte käyttää juoksussa. Ja niin alkoi kolmas kiekka. Enää siis kaksi jäljellä ja takana matkaa 90 km... Eipä ole koskaan tullut poljettua näin pitkästi. Yllätyin siitä kuinka kroppa toimi. Ei ollut muita kipuja kuin tuo polvi. Niska ja hartiat hieman jäykkinä, mutta niihin auttoi vesi. Alaselkä vähän ilmoitti olemassaolostaan. Mutta muuten kaikki ok. Kolmannella kiekalla jälkeen pit-stop banaanin kanssa. Samalla kävin suihkussa. Olin ottanut edellisessä huollossa pyörään vettä ja vielä toisen pullon. Toisesta pullosta suihkutin viilennystä niskaan ja koko kroppaan. Sitten hörppy vettä samasta pullosta... mitä kettua... urheilujuomaa... Pari kilometriä ajoin ja taistelin tahmeutta vastaan, mutta sitten oli pakko pysähtyä huuhtelemaan. Sainkin pahimmat tahmat pois ja vauhtiin taas. Aikaa oli mennyt jo hukkaan liian paljon.
Silloin katson kelloa tarkemmin. Cutoff olisi 15:15 jolloin on oltava lähtenyt jo viimeiselle kiekalle. Siihen kyllä ennätän, kunhan ei mitään satu. Ja jäihän siihen yli puoli tuntia pelivaraa. Viimeinen kiekka siis edessä ja matkaa noin 45 km enää jäljellä. Sitten se alkoi... geelit ei enää imeytyneet. Energiapatukka oli ällöttävää... vettä ja urkkaa sain alas jonkin verran. Pysähdyin ottamaan särkylääkkeen ja lisää pääkalloja. Laskin kilometrejä. Vielä 40 km... vielä 35 km... vielä 30 km. Eli reilu tunti ja tämä olisi pyörän osalta tässä. Siinä vaiheessa yksinäisyys nousi entisestään. Ei ketään... vastaan tuli muutamia, edessä näkyi muutamia. Mutta silti se yksinäisyys... jotain niin suurta. Juttelin pyörälle, kehuin asfaltin laatua ja kiittelin Feltiä kun vei meitä niin hyvin eteenpäin. Silti... se yksinäisyys oli kaameaa. Vasta kun käännyttiin Nilsiän päässä ja jäljellä oli muutamia kilometrejä, alkoi olo helpottua. Mutta kyllä vei mehut, sekä kropasta että päästä. Hiljokseen laskettelin kohti T2 ja pyörältä noustessa sanoin järkkäreille, etten ikinä enää aja pyörällä...
Matti oli kameran kanssa odottelemassa. Ja hyvä niin. Jouduin kysymään omaa kisanumeroa ja pyörän paikkaa. Molemmat olivat unohtuneet. Pyörä telineeseen ja kiitokset vielä Feltille ja Matille. Sitten taas bajamajaan ja juoksukamojen luokse.
Pyöräilystä "nautin" enemmän kuin piti. Silloin jo tajusin että kisan aikatavoitteen saa hylätä. Myöskään energiat eivät olleen enää 150 km jälkeen imeytyneet. Urkkaa meni 1.5l + päälle kaadetut litrat... geelejä 7 ja yks energiapatukka. Kolme banaania joista kolmas T2. Vettä meni sitten useampi litra ja pääkalloja. En kuitenkaan yhtään vieläkään epäillyt maaliinpääsyä. Halusin vain päästä juoksemaan. Enää ei tarvitse suorittaa yksin. Nyt olisi katsojia ja kisaajia enemmän mukana.
Juoksu, 42.2 km, 05:37:36
Alunperin oli tarkoitus juosta maraton 04:30 aikaan. Liikkeelle lähtö yllätti. Hokat tuntuivat kevyiltä ja vauhti oli helppoa. Eka kilometri 05.37. Tästähän tulee vielä hyvä aika. Hieman himmasin vauhtia, noin 06:25/km paikkeille. Maalialueen ylämäki juosten ylös muita kisailijoita ohitellen. Kyllä tuntui hyvältä, nautin todella paljon. Sitten parin kilometrin jälkeen... Vatsa p*rkele... Täynnä ilmaa ja geeliä ym... ekasta huollosta vain appelsiinin siivu ja vähän vettä ja kokista. Juoksu oli yhtä tuskaa. Jalat kyllä liikkuivat, sykkeet olivat ok, mutta maha. Mökin kohdalla sanoinkin, että mikään ei enää imeydy. Kaulasuonet pullottaen eteenpäin.
 |
| Juoksusta nauttimista |
Juoksureitti oli hieman muuttunut kahden vuoden takaisesta, mutta silti pääosin oli tuttu. Kimmolta tuli ohjeet ottaa vain suolaa ja vettä. Ei mitään muuta. Sitä lähdin toteuttamaan ja kaksi ekaa kiekkaa kesti, että sain mahan pelaamaan. Mutta kun se alkoi toimimaan niin olipahan hieno tunne. Juoksu kulki edelleen hyvin ja jalat toimivat. Nyt myös maha oli mukana leikissä. Pahimmat ylämäet kävelin tarkoituksella samoin huoltopisteet. Niemen päässä kääntöpaikalla oli kisailijoita varten tehty hieman erilainen huoltopiste. Tahkontriplan kaverit olivat laittaneet konkkausruudut ja oli siellä vartavasten tuotu bajamajakin. Riikosen Juhalla oli viimeisen päälle juhla-asu ja Juhana Nieminenkin oli värjännyt hiuksensa. Aivan huikeita kavereita ja kyllä toi lisää voimaa tuo "huoltopiste". Äärimmäisen iso kiitos pojille.
Kolmannen kiekan puolivälissä kaivoin sitten hieman raivoa peliin. Oli pakko saada vähän mustiin ajatuksiin väriä. Se auttoi ja jopa kotiväki yllättyi. Loput kolmannesta kiekasta menikin sitten jo paremmin. Jalat pelasivat ja maha oli mukana leikissä edelleen. Hieman huoletti riittävätkö energiat. Kolme kierrosta kohta takana ja ainoa kiinteä mitä saanut alas oli neljä siivua appelsiinia, puolikas banaani ja hieman sipsejä ja suolaa. No sitten tullaan huuruilla loppu. Viimeisestä omahuollosta otin jääpussit reisille ja mukillisen sipsejä. Niitä nautin ja ne toivat kyllä lisää intoa. Sillan yli, toiseksi viimeinen kerta. Kohta lähtee viimeinen kierros. Takana jo lähes 13 tuntia touhuamista...
Neljäs kierros alkoi ja sain hieman yleisöäkin mukaan, sekä kuuluttajat.
Tahkontriplan poikia kiittelin vielä, kun viimeisen kerran konkkasin kavereiden kanssa. Aivan parhautta kyllä. Ja sitten aloin laskemaan kilometrejä. Ei enää paljoa. Viimeisen kiekan jokaisella huoltopaikalla kiitin vuolaasti vapaaehtoisia. Tarjoilut olivat huikeita ja tarjoilijat ystävällisiä ja huolehtivia. Aivan huikeaa porukkaa. Ylämäkiä kävellessä en meinannut pysyä enää viivalla, kuin humalassa olisi mennyt. Energiat aivan lopussa. Juoksuvauhti oli laskenut, mutta kuitenkin pystyin juoksemaan. Ja silloin ei meno ollut niin horjuvaa. Tahkolahden kiertoon lähtiessä maalialueelta kuului jälleen selostus ja oma nimi. Oli niin huikea fiilis. Ei voi sanoin kuvata sitä hetkeä. Matkaa jälkellä muutama kilometri, takana hieman enemmän. Vielä viimeinen huoltopiste. Tarjottiin suolaa, suolakurkkuja ja vaikka mitä. Anteeksipyydellen sanoin ettei enää laske mikään muu kuin vesi. Sanoivat, että maalissa olisi tarjolla vaahtokarkkeja... Siis vaahtokarkkeja... Viimeisen pienen mäen kohti siltaa kävelin. Mietin matkaa tähän hetkeen asti. Mistä kaikki neljä ja puoli vuotta sitten alkoi ja mitä kaikkea on käyty läpi, jotta on päästy tähän tilanteeseen. En herkistynyt, hymyilin. Tunsin jopa pientä ylpeyttä. Ennen siltaa kaikki kamat roskiin mitä asun taskuissa oli. Puku kuntoon ja lakki paremmin päähän. Henna ja Pasi oli poikansa kanssa sillalla vastassa. Siinä vielä tsempit ja onnittelin Hennaa huikeasta kisasta. Toinen naisten puolikkaalla. Jälleen aivan tajuttoman kova suoritus. Sitten silta loppui, alkoi viimeinen mäki. Rami odotti mäen alla kuten kaksi vuotta sitten. Nyt ei vaan irronnut loppukiriä. Ei vaan ollut voimia yhtään. Kaikki oli jäänyt matkalle. Pystyin kuitenkin juoksemaan viimeisen mäen. Maalisuora edessä. Takana touhuamista yli 14 tuntia ja kilometrejä lähes 226 km. Kuuluttajan selostus koskettaa... todellinen terästiikeri, Juho Savola... Etsin Annaa maalisuoralta. Löytyy ja vielä pieni pusu ja sitten viimeiset metrit. Kiitokset vielä yleisölle ja kaikille muille. Kumarrus Tahkolle ja sen reitille. Kumarrus niihin mäkiin jotka veivät kaiken tästä kropasta ja päästä. Kumarrus kotiin ja Ogolomalle. Kaikille teille.
 |
| Maalissa |
Mitäs sitten vaatii triathlonin täydenmatkan suorittaminen? Vaatiiko se hirvittävää määrää treenitunteja, treeniohjelman tarkan noudattamisen, valmentajan, fyssarin, ravintoterapeutin jne... Ehkä, mutta omalta osalta voin sanoa ettei tarvitse. Tämän vuoden treenitunnit ovat olleet keskimäärin 7 tuntia viikossa. Pisin pyörälenkki 90 km, niitäkin vain kaksi. Toinen Lahden IM ja toinen Joroinen. Pisimmät juoksut Rukan 31 km ja Lahden IM puolikas. Pisimmät treenijuoksut 12 km ja pisimmät treenipyörät n. 70 km. Ei ollut tarkkaa ohjelmaa, ei valmentajaa ei ravintoterapeuttia. Hierojalla toki kävin kerran kuussa. Mutta mitä mulla sitten oli? Mulla oli Anna ja Aleksi. Isä ja äiti, Taija, Matti Antti ja Jenni. Paras anoppi, Sirkka. Oli Viita-ahot ja Katri ja Timo ja Niilo. Oli Pippolat. Ja sitten... oli Ogoloma. Ja nämä mulla on jatkossakin. Nämä auttaa mua edelleen jatkamaan tämän lajin parissa ja nostamaan rimaa kerta kerran jälkeen korkeammalle. Miten korkealle sen voi nostaa...? onko olemassa rajaa...? Ei ole, mutta miksei ole? Koska; Triathlon, the way of life.
Tämä kausi saatiin siis pakettiin kuten pitikin. Mitä ensi kaudella tapahtuu? Olkoon se seuraavan tekstin aiheena. Nyt olen valmis ja lepään hetken.
Kiitos.
Kovaa settiä Juho. Hattu nousee!
VastaaPoistaKiitos.
Poista