Ylimenokausi

Pää väsyy vaikka kroppa alkaa olla jo lähes palautunut. Päivät kuluvat hitaasti, moni asia ärsyttää ja ahdistaa. Ei vaan meinaa jaksaa mitään vaikka olis kaikenlaista puuhaa. Aamuisin pitää taistella ylös sängystä, iltapäivät laiskotellaan. Mikään ei oikein kiinnosta. Sitten vasta alkaa pikkuhiljaa tajuta, että välillä täytyy käydä syvällä ja kaatua noustakseen ylös. Tunnelin päästä alkaa pikkuhiljaa näkyä valoa. Elämä alkaa taas voittaa.

Monesta paikkaa olen lukenut, että pitkäkestoinen urheilusuoritus saattaa muuttaa ihmisen psyykettä. Tahkolla touhuttiin reilut 14 tuntia. Onko se pitkäkestoinen urheilusuoritus vai ei…? Omasta mielestä siihen vaikuttaa myös valmistautuminen. Monen vuoden työ, henkinen ja fyysinen valmistautuminen ja kaiken pitäisi olla kunnossa juuri tuolloin, 11.8.2018 klo 08.00 Tahkolla. Kaikki olikin valmiina ja lopputuloksena oli täyden matkan triathlonin onnistunut suoritus. Mutta mikä oli sen hinta???

Aikaa tuosta kisasta alkaa olla kolme kuukautta. Vasen jalkaterä on jo melko lailla kunnossa. Ensimmäiset kaks kuukautta meni enemmän tai vähemmän jalkaterää varoen.  Muuten kroppa palautui yllättävän nopeasti. Ei pahempia lukkoja tai kipuja. Tosin vauhti, varsinkin juoksussa, oli melkoisen hidasta. Kroppa ei siis maksanut isoa hintaa kisasta. Mutta pää… pää maksoi sitten sen suurimman hinnan. Kuten tuossa alussa mainitsin. Vieläkin taistellaan hieman. Motivaatio ei ole siinä pisteessä, että täysipainoinen treenaus ens kesää varten vois alkaa. Tällä hetkellä yritetään nauttia kaikesta liikuntaan liittyvästä. Liikutaan mukavuusalueella, välillä käydään toki epämukavuusalueellakin. Nautitaan jokaisesta päivästä ja ennen kaikkea nautitaan elämästä. Pyritään viettämään mahdollisimman stressivapaata aikaa. Tämä alkaa pikkuhiljaa tuottaa tulosta ja kuten tuossa yllä on kirjoitettu, tunnelin päässä alkaa näkyä valoa. Eilen oli oikein mukavaa uida vaikka uinti onkin aika syvällä tällä hetkellä. Myös syvällä vedessä… =) Tästä on kuitenkin vain yksi suunta ja se on ylöspäin. Aikaa on vielä ja nyt on kuitenkin edessä vasta peruskuntokausi.

Entä mitä tähän ylimenokauteen on sitten mahtunut? Miten on pyritty nauttimaan liikunnasta, urheilusta ja ennen kaikkea elämästä? Paras lääke on ollut aika ja paras apu tuohon on tullut kotoa. Ymmärrystä ja tukea, hiljaista apua. On nautittu karhujahdista kaukana idässä. Käytiin Annan kanssa viihtymässä yksi yö metsäkämpän rauhassa. Syyslomalla oltiin Aleksin kanssa Kuusamossa lomailemassa ja rentoutumassa. Hienoja hetkiä ja suuria tunteita jääkiekon parissa, kiitos siitä JPK Muijakiekko. Windala maratonilla kävin pokkaamassa podium paikan pyöräilyssä. Tällä kertaa korkeimman paikan. Suurin kunnianosoitus tuli kuitenkin Ogoloman vuotuisella kauden päättävällä gaalaillallisella. Valinta vuoden triathlonistiksi OgolomaTriathlonin riveissä.  Raskas kesä sai äärimmäisen hienon palkinnon. Palkinnon jota en vieläkään oikein käsitä.

What about next? Eli onko elämää täpön jälkeen? Se oli kuitenkin koko tähän astisen triathlonurani päätavoite. Viime kesänä tuli hieman leikillään puhuttua, että triathlon loppuu täpön suorituksen jälkeen. Asia joka lähti vitsistä, olikin loppujen lopuksi pelottavan lähellä totuutta. Ilman perhettä ja Ogolomaa saattaisi tilanne olla nyt aivan toinen…  

Ensi kesänä ei kisoja enää oteta kuitenkaan ihan yhtä tiiviisti kuin viime kesänä. Kerranhan sitä vaan 40-v täytettiin. Rukalle on kuitenkin jo ilmoitus sisässä. Siellä matkana 55 km. Triathlonin osalta Rokuli tulee olemaan listassa aina, samoin Paalijärvi. Pääkisa tässä kolmen lajin sekasotkussa on näillä näkymin Joroinen 70.3. Ja ekaa kertaa tavoistani poiketen julkaisen myös tuon kisan aikatavoitteen. Tähän mennessä tavoite on joka kisassa ollut päästä maaliin. Nyt revitään sitten hieman enemmän miestä ja katsotaan miten käy. Tavoitteena alittaa 5 h 30 min. Se olisi taas noin 30 min parannus edelliseen puolikkaaseen, joka oli Ironman Lahti 70.3 tänä kesänä. Syksyllä olisi tarkoitus juosta maraton, mutta missä ja milloin… se on vielä auki. Kesä 2020 onkin sitten luvuiltaan sellainen, että silloin tehdään taas jotain erilaista. Jotain mitä jotkut saattavat pitää mahdottomana tai ainakin vaikeana. Silti joka kesä löytyy henkilöitä jotka suorittavat niitä. Mitä ne ovat… kerrotaan siitä, kun aika alkaa olla kypsä. Ne ovat kuitenkin vain välietappeja matkalla kohti suurta ja tuntematonta. Terveyden ja fysiikan kestäessä on haaveena osallistua matkalle joka vaatii fysiikalta ja psyykkeeltä jotain mitä en vielä voi käsittää, La Grande Traversée des Pyrénées. Pääseekö tuohon mukaan on eri asia ja jos pääsee niin koska? Ja jos pääsee, niin pystyykö tuon läpäisemään…? Sen aika saa näyttää.

Mutta miksi tämä tarina jatkuu edelleen? Miksi rääkätä itseään yhä uudestaan ja uudestaan? Miksi hakea rajoja jotka vuosi vuodelta nostetaan korkeammalle? Tuleeko raja joskus vastaan?

 - Rakkaudesta lajiin. Ne tunteet ja kokemukset joita olen saanut viimeisen neljän vuoden aikana tämän lajin ja yleensäkin kestävyysurheilun parissa… Niiden hinta on ollut suuri, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois. Ihmiset jotka tämä laji on tuonut omaan elämään. Suhtautuminen elämään ja vastoinkäymisiin on muuttunut. Olen muuttunut ihmisenä. Psyyke, josta alussa mainittiin, on muuttunut. Niin paljon asioita joiden vuoksi löytyy aina syy jatkaa… One More Year.

Kiitos lukijoille ja kaikille mukana olleille. Teidän tuki ja apu mahdollistaa tämän kaiken. Ilman teitä ei olisi tätä. Kiitos.