Ylimenokausi
Pää väsyy vaikka kroppa alkaa olla jo lähes palautunut.
Päivät kuluvat hitaasti, moni asia ärsyttää ja ahdistaa. Ei vaan meinaa jaksaa mitään
vaikka olis kaikenlaista puuhaa. Aamuisin pitää taistella ylös sängystä, iltapäivät
laiskotellaan. Mikään ei oikein kiinnosta. Sitten vasta alkaa pikkuhiljaa
tajuta, että välillä täytyy käydä syvällä ja kaatua noustakseen ylös. Tunnelin
päästä alkaa pikkuhiljaa näkyä valoa. Elämä alkaa taas voittaa.
Monesta paikkaa olen lukenut, että pitkäkestoinen
urheilusuoritus saattaa muuttaa ihmisen psyykettä. Tahkolla touhuttiin reilut
14 tuntia. Onko se pitkäkestoinen urheilusuoritus vai ei…? Omasta mielestä
siihen vaikuttaa myös valmistautuminen. Monen vuoden työ, henkinen ja fyysinen
valmistautuminen ja kaiken pitäisi olla kunnossa juuri tuolloin, 11.8.2018 klo
08.00 Tahkolla. Kaikki olikin valmiina ja lopputuloksena oli täyden matkan
triathlonin onnistunut suoritus. Mutta mikä oli sen hinta???
Aikaa tuosta kisasta alkaa olla kolme kuukautta. Vasen
jalkaterä on jo melko lailla kunnossa. Ensimmäiset kaks kuukautta meni enemmän
tai vähemmän jalkaterää varoen. Muuten
kroppa palautui yllättävän nopeasti. Ei pahempia lukkoja tai kipuja. Tosin
vauhti, varsinkin juoksussa, oli melkoisen hidasta. Kroppa ei siis maksanut
isoa hintaa kisasta. Mutta pää… pää maksoi sitten sen suurimman hinnan. Kuten
tuossa alussa mainitsin. Vieläkin taistellaan hieman. Motivaatio ei ole siinä
pisteessä, että täysipainoinen treenaus ens kesää varten vois alkaa. Tällä
hetkellä yritetään nauttia kaikesta liikuntaan liittyvästä. Liikutaan
mukavuusalueella, välillä käydään toki epämukavuusalueellakin. Nautitaan
jokaisesta päivästä ja ennen kaikkea nautitaan elämästä. Pyritään viettämään
mahdollisimman stressivapaata aikaa. Tämä alkaa pikkuhiljaa tuottaa tulosta ja
kuten tuossa yllä on kirjoitettu, tunnelin päässä alkaa näkyä valoa. Eilen oli
oikein mukavaa uida vaikka uinti onkin aika syvällä tällä hetkellä. Myös
syvällä vedessä… =) Tästä on kuitenkin vain yksi suunta ja se on ylöspäin. Aikaa
on vielä ja nyt on kuitenkin edessä vasta peruskuntokausi.
Entä mitä tähän ylimenokauteen on sitten mahtunut? Miten on
pyritty nauttimaan liikunnasta, urheilusta ja ennen kaikkea elämästä? Paras lääke on ollut aika ja paras apu
tuohon on tullut kotoa. Ymmärrystä ja tukea, hiljaista apua. On nautittu
karhujahdista kaukana idässä. Käytiin Annan kanssa viihtymässä yksi yö
metsäkämpän rauhassa. Syyslomalla oltiin Aleksin kanssa Kuusamossa lomailemassa
ja rentoutumassa. Hienoja hetkiä ja suuria tunteita jääkiekon parissa, kiitos
siitä JPK Muijakiekko. Windala maratonilla kävin pokkaamassa podium paikan
pyöräilyssä. Tällä kertaa korkeimman paikan. Suurin kunnianosoitus tuli
kuitenkin Ogoloman vuotuisella kauden päättävällä gaalaillallisella. Valinta
vuoden triathlonistiksi OgolomaTriathlonin riveissä. Raskas kesä sai äärimmäisen hienon palkinnon. Palkinnon
jota en vieläkään oikein käsitä.
What about next? Eli onko elämää täpön jälkeen? Se oli
kuitenkin koko tähän astisen triathlonurani päätavoite. Viime kesänä tuli hieman
leikillään puhuttua, että triathlon loppuu täpön suorituksen jälkeen. Asia joka
lähti vitsistä, olikin loppujen lopuksi pelottavan lähellä totuutta. Ilman
perhettä ja Ogolomaa saattaisi tilanne olla nyt aivan toinen…
Ensi kesänä ei kisoja enää oteta kuitenkaan ihan yhtä
tiiviisti kuin viime kesänä. Kerranhan sitä vaan 40-v täytettiin. Rukalle on kuitenkin
jo ilmoitus sisässä. Siellä matkana 55 km. Triathlonin osalta Rokuli tulee
olemaan listassa aina, samoin Paalijärvi. Pääkisa tässä kolmen lajin
sekasotkussa on näillä näkymin Joroinen 70.3. Ja ekaa kertaa tavoistani
poiketen julkaisen myös tuon kisan aikatavoitteen. Tähän mennessä tavoite on
joka kisassa ollut päästä maaliin. Nyt revitään sitten hieman enemmän miestä ja
katsotaan miten käy. Tavoitteena alittaa 5 h 30 min. Se olisi taas noin 30 min
parannus edelliseen puolikkaaseen, joka oli Ironman Lahti 70.3 tänä kesänä. Syksyllä olisi
tarkoitus juosta maraton, mutta missä ja milloin… se on vielä auki. Kesä 2020
onkin sitten luvuiltaan sellainen, että silloin tehdään taas jotain erilaista. Jotain mitä jotkut
saattavat pitää mahdottomana tai ainakin vaikeana. Silti joka kesä löytyy henkilöitä jotka
suorittavat niitä. Mitä ne ovat… kerrotaan siitä, kun aika alkaa olla kypsä. Ne
ovat kuitenkin vain välietappeja matkalla kohti suurta ja tuntematonta. Terveyden ja
fysiikan kestäessä on haaveena osallistua matkalle joka vaatii fysiikalta ja
psyykkeeltä jotain mitä en vielä voi käsittää, La Grande Traversée des Pyrénées.
Pääseekö tuohon mukaan on eri asia ja jos pääsee niin koska? Ja jos pääsee,
niin pystyykö tuon läpäisemään…? Sen aika saa näyttää.
Mutta miksi tämä tarina jatkuu edelleen? Miksi rääkätä
itseään yhä uudestaan ja uudestaan? Miksi hakea rajoja jotka vuosi vuodelta
nostetaan korkeammalle? Tuleeko raja joskus vastaan?
- Rakkaudesta lajiin.
Ne tunteet ja kokemukset joita olen saanut viimeisen neljän vuoden aikana tämän
lajin ja yleensäkin kestävyysurheilun parissa… Niiden hinta on ollut suuri,
mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois. Ihmiset jotka tämä laji on tuonut omaan
elämään. Suhtautuminen elämään ja vastoinkäymisiin on muuttunut. Olen
muuttunut ihmisenä. Psyyke, josta alussa mainittiin, on muuttunut. Niin paljon asioita
joiden vuoksi löytyy aina syy jatkaa… One More Year.
Kiitos lukijoille ja kaikille mukana olleille. Teidän tuki ja apu mahdollistaa tämän kaiken. Ilman teitä ei olisi tätä. Kiitos.
Kommentit
Lähetä kommentti