Teräsvillasta ultravillaksi

Valtavaaran palovartijan mökki alkaa piirtymään taivasta vasten sumun seasta. Huokaisen helpotuksesta kropan vapistessa väsymyksestä ja kylmästä. Kipuun on jo turtunut. Tunnen kuinka kyyneleet alkavat valumaan sateen kastelemia poskia pitkin. Vihdoinkin, Valtavaaran huiputus on ohi. Vielä viimeinen videotervehdys tukijoukoille. Matkaa jäljellä vajaat 4 km, takana yli 50 km. Valtavaara huiputettu, kohta teräsvillan muutos ultravillaksi on valmis. Muutos, joka tietoisesti alkoi vuosi sitten Rukalla, kun seurattiin perusmatkan kärjen maaliintuloa. Matka tähän pisteeseen oli kuitenkin alkanut jo paljon aiemmin. Sitä en vaan vielä silloin tajunnut. Tarkoitus oli Valtavaaran huiputuksen jälkeen päivittää someen sama video, mutta kivusta ja kylmästä väsynyt, vapiseva kroppa sekä kylmästä kankeat sormet eivät vain toimineet enää riittävän tehokkaasti.

Torstai 23.5

Työpäivän jälkeen Aleksi kysyi miksei lähdettäisi Rukalle jo tänään. Mummolasta oli kuitenkin vkl varattu Aleksille jo torstaista asti. Siinä pieni palaveri ja tuumattiin, että lähdetään vaan. Niinpä kamat kasaan ja autoon. Ensin Aleksi Tarvolaan ja Skodan nokka kohti pohjoista. Pikastoppi Kärkkäisellä Ylivieskassa ja Ouluun hotelliin ehdittiin Annan kanssa juuri ennen puolivälieräottelun loppuhuipennusta.

Perjantai 24.5

Perjantaiaamuna vielä pari tuntia töitä ja kympin jälkeen kamat kasaan ja kohti Rukaa. Aivan huikean hienoa tämä etätyömahdollisuus. Enpä olisi saattanut kuvitella tekeväni töitä Oulussa hotellissa. Iso kiitos siitä Riikulle. Kimmon porukkaa odoteltiin ja kierrettiin XXL ja Kärkkäinen siinä samalla. Puolenpäivän jälkeen sitten matkaan ja pujottelemaan kohti Rukaa. Perille päästiin Annan kanssa hyvissä ajoin ja mökkiin kotiuduttuamme kävimme noutamassa numerot ym. kamat. Sekä samoin kuin vuosi sitten. Testikello Garminin teltalta. Tällä kertaa Garmin Instinct. Fiilis oli odottava, mutta laukesi aivan järkyttäväksi jännitykseksi mökillä kamoja pakatessa. Jännitys, jollaista en aiemmin ollut tuntenut. En missään kisassa. Kovin oli ontto olo. Jopa pelotti. Ruoka ei maistunut eikä nesteet tuntuneet laskevan. Torstaina alkanut kurkkukipukin vaivasi. Nousisiko kuume kisa-aamuna…? Myös keli aiheutti päänvaivaa. Pärjääkö niillä vaatteilla ja varusteilla mitkä on varattu? Riittääkö energia ja nesteet ekaan huoltoon. Matkaa Oulangan starista basecampille olisi kuitenkin 31,9 km… Kysymyksiä, jotka vaivasivat kovasti ja saivat todella epävarman tunteen lauantain kisaan. 

Lauantai 25.5, race-day

Aamulla kello herätti 6:30. Heräsin hieman ennen kelloa. Olo oli yllättävän levännyt, vaikka tuntui kuin olisin valvonut koko yön. Mitäpä tuosta, ajattelin, kun muistelin ettei yksi huonosti nukuttu yö haittaa kisasuoritusta. Mitäpä jos vähäunisia öitä oli jo pari viikkoa ennen kisaa…? ei vaan malttanut olla katsomatta lätkää. Oma valinta tietenkin. Jännitys oli kuitenkin häipynyt yön aikana.

Tarkoitus oli mennä aamupalan jälkeen katsomaan perusmatkan maaliintuloa kärjen osalta. Mutta kaverit vetivät niin jäätävän kovaa reitin läpi, että myöhästyin. Aivan huikea suoritus, kolmen kärki alitti kaikki 20 tuntia… Niinpä pakattiin kamat ja laitettiin lämmintä niskaan ja lähdettiin busseille. Jonottamista ei kestänyt kovin kauaa, kun oli sanottava heipat ja lähdettävä. Täytyy myöntää, että kyllä oli vaikeaa. Nieleskellen yritin näyttää reippaalta. Onneksi matka Oulankaan sujui nopeasti. Vieressä istuvan kaverin kanssa juteltiin niitä näitä ja ainakin itse unohdin pahimman jännityksen sekä onton olon jonnekin.

Oulankaan saavuttiin noin tunti ennen starttia. Vettä satoi ja lämpötila taisi olla 4 asteen paikkeilla. Melko raikas keli siis. Varsinkin jos vertaa viime vuoden helteeseen. No eipä menisi niin paljon nesteitä. Ensimmäistä videopäivitystä Oulangan Luontokeskuksesta tukijoukoille kuvatessa alkoi yksinäisyys jälleen kalvamaan.

Videopäivitys Oulangan Luontokeskuksesta 1 h ennen lähtöä.

Alun perin meidän piti Anniinan kanssa juosta yhdessä 55 matka, mutta Anniinan oli polviongelmien vuoksi siirrettävä omaa reissuaan vuodella. On se ihmeellinen fiilis miten lähes 800 ihmisen joukossa voi tuntea itsensä niin pieneksi ja yksinäiseksi… ihmismieli on ihmeellinen kapistus.

Kimmon ohjeiden mukaan pyrin ennen starttia mahdollisimman eteen, ettei tarvitse lähteä jonon perältä. Äärimmäisen hyvä ohje, pääsin heti startista juoksuun ja Hokat nielivät polkuja kevyesti. Alun perin olin laskenut pääseväni noin 9h30min loppuaikaan, kuitenkin sub10 oli tavoitteena. Alkuvauhti olikin hyvää ja alun polut erittäin juostavia. Sykkeet olivat toki melko korkealla, mutta laikka punaisella olikin tarkoitus mennä… Noin viiden kilometrin jälkeen alkoi tuntua kipua oikeassa polvessa. Siinä vaiheessa säikähdin. Olin perjantai-iltana omaa typeryyttäni potkaissut oikean jalan kiveen ja polvessa vihlaisi samalla. Kipua kesti jonkin aikaa molemmilla sivuilla ja kipu säteili myös reiteen… Myös aamulla herätessä polvi muistutti olemassaolostaan. No unohdetaan taas se kipu. Periaate tässäkin kisassa sama kuin Tahkon täpärillä elokuussa. Eli vamma mikä paranee kisan jälkeen ei oikeuta keskeytykseen. Enemmän kuitenkin pelkäsin pahenisiko kurkkukipu ja nouseeko mahdollisesti kuume jossain vaiheessa kisaa. Silloin olisi ehkä joutunut keskeyttämään…

Polvikivusta huolimatta vauhti pysyi hyvänä. Pystyin juoksemaan kaikki juostavat pätkät ja alamäet rullasivat hyvin. Jopa pienimmät ylämäet menivät vauhdilla ylös. Isoimmat mäet kävelin reippaasti. Välillä mentiin jonossa ja välillä sai taivaltaa aivan yksin. Heti alussa kuitenkin huomasin, että jonossakin sai taivaltaa yksin. Vaikka välillä juteltiin vieraiden kanssa, niin silti tunsin melkoisen suurta yksinäisyyttä. Pala nousi kurkkuun vähän väliä jo alkumatkasta ja silloin tajusin, että tästä taitaa tulla melko raskas retki. Elättelin toiveita Kimmon porukan näkemisestä kun punainen reitti yhdistyy vihreän reitin kanssa. Viime vuonna Kimmon ja Aleksin kohtaaminen metsässä käytännössä pelasti kisan. Nyt sitä mahdollista kohtaamista pitäisi odottaa pitkästi yli puolen välin kisaa.

Oulangasta ensimmäiseen huoltoon basecampille olisi siis 31,9 km. Energiat ja nesteet oli laskettava tarkkaan. Niiden olisi riitettävä koko tuo matka. Varsinkin nesteet. Geelejä ja patukoita oli mukana kaikki mitä 55 km vaatii, mutta nesteitä vain tuolle ekalle pätkälle. Mukana neljä 7,5 desin ”lötköpulloa”, joista kahdessa urkkaa ja kahdessa vettä. Energiaa nautin puolen tunnin välein siten, että joka 30 minuutti muutama energiakarkki ja joka 60 minuutti geeli tai patukka. Tämä toimikin koko kisan ajan yllättävän hyvin. Hätävarana oli vyössä yksi pullo kofeiinipitoista energiageeliä sekä toinen pullo kokista Valtavaaralle. Juoksurepussa oli mukana myös yksi banaani, jonka ajattelin syödä puolessa välissä matkaa basecampille. Sinne säästin myös kokoon taitettavat kävelysauvat, joita kannoin koko matkan mukana avatakseni ne vasta Konttaisen huollossa.

Kun oli taivallettu puoleen väliin basecampia, eli noin 16 km, pysähdyin vaihtamaan tyhjät juomapullot täysiin. Samalla oli tarkoitus syödä repussa ollut banaani. Mutta… banaani oli kadonnut. En löytänyt sitä vaikka tutkin repun kokonaan. Olinko epähuomiossa unohtanut pakata sen aamulla mukaan vai olinko huomaamattani syönyt sen…? Videopäivityksen jälkeen liikkeelle, koska kylmyys iski heti kun piti pysähtyä.

Puolessa välissä basecampia tällä videolla. Ja banaani hukassa...

Vaatteet olivat kastuneet jo ensimmäisten kilometrien aikana eikä varavaatteita ollut mukana. Sukat olivat, mutta nekin kastuivat repussa. Tähän ekan huollon puoleen väliin tulin noin kahdessa tunnissa. Basecampillla 31,9 km kohdalla olisin siis noin 4 tunnissa. Tarkoittaisi loppuajaksi alle 9h30 min. Siinä vaiheessa tuli hieman hymyäkin. Kuitenkin vaikka jalat liikkuivat ja energiat upposivat hyvin, oli koko ajan todella yksinäinen ja ontto olo. Jopa ahdistava, vaikka yleensä nautin metsässä liikkumisesta. Nautin toki tästäkin, mutta jokin tuleva yritti lähettää etiäisiä…

Loppupätkän kohti basecampin huoltoa seurasin vain kelloa ja odottelin milloin se olisi kaksi. Silloin olisi vihreän E-ryhmän lähtö missä Kimmon porukka lähtisi omalle taipaleelleen. Elättelin edelleen toiveita kohtaamisesta. Siinä vaiheessa, kun lähdettiin laskemaan portaita kohti reittien yhdistymistä, alkoi tuntumaan hyvältä. Tiesin reitin tutuksi jo viime vuodelta ja toki basecamp alkoi lähestyä myös. Portaiden jälkeen olikin hyvää ja nopeaa juostavaa pätkää. Ihmettelin kuinka hyvin pystyin juoksemaan, vaikka puolimarakin oli jo jäänyt taakse. Sitten matka pysähtyi. Edessä ensimmäinen riippusilta ja jono oli todella pitkä. Kylmyys iski käytännössä heti, kun matkanteko pysähtyi. Käytin tauon hyväkseni. Hypin ja venyttelin jalkoja ja käsiä. Otin myös särkylääkettä polvikipujen vuoksi. Juttelin muiden kanssa ja heitettiin hieman vitsiä. Tunnelma oli oikein leppoinen. Sanoinkin jo, että pitäisikö uida joen yli. Kamat olivat muutenkin jo märät… =) Ikuisuudelta tuntuneen jonotuksen jälkeen päästiin riippusillalle. Sillalta katselin taaksepäin, jono oli edelleen melkoinen. Yritin löytää katseellani Kimmon porukkaa, mutta en nähnyt heitä. Sillan ylityksen jälkeen alkoi taas hyvää juostavaa polkua ja pakko olikin juosta. Kroppa olisi saatava lämpenemään. Sormet olivat melkoisen kohmeessa ja lämmittelin niitä puristamalla sauvoja vuoroin oikeassa ja vuoroin vasemmassa kädessä. En vieläkään malttanut avata niitä, Konttaisen huollossa sitten, ajattelin.

Basecampin huoltoon saavuin yllättävän hyvissä voimissa. Tarjoilusta nautin vain hieman sipsejä sekä muutaman banaanin. Lötköpullot täytin ja kahteen pulloon lisäsin urkkatabletin. Pullot reppuun ja liikkeelle. Videotervehdykset tukijoukoille ja matkaan.

Basecampin huolto takana tällä videolla.

Toisaalta oli lohduttavaa taivaltaa tuttuja polkuja viime vuodelta. Alkupätkä basecampilta mentiinkin tietä pitkin ja juoksu maistui taas. Olin saanut onton olon ja yksinäisyyden tunteen häivytettyä jonnekin. Tai sitten olin vain hyväksynyt tilanteen, että tänään mennään näin. Jonkin matkaa basecampin jälkeen tuli poluilla ensimmäisen kerran tuttuja eteen. Ogolomasta Satu oli tyttärensä kanssa vihreällä matkalla. Nähtiin jo basecampin huollossakin. Jotenkin siitäkin sai lisää virtaa ja intoa, kun näki tuttuja. Vaikka vain pienen hetken. Tie oli vaihtunut jälleen poluiksi ja matkanteko maistui. Ensimmäisiä kertoja pääsin huutamaan edellä meneville ohituskaistan. Meno maistui ja Hokat söivät polkuja. Aloin nauttimaan matkasta. Nautin kivuista ja särystä sekä kylmyydestä. Nautin kaikesta siitä surkeudesta mitä luulin tuntevani. 

Maratonin jälkeen lähetin jälleen videotervehdykset tukijoukoille.

Jäljellä olevan matkan laskeminen ei kuitenkaan onnistunut aivan helposti… mutta kaiketi sekin meni oikein. Konttainenkin alkoi lähestyä ja paljon odotettu Valtavaaran huiputus. Lätkän välieräpelistäkin tuli tietoja, mutta en ottanut kännykkää kotelosta pois vaikka viestejä tuli. Ainoastaan videoiden aikana otin pois. Lähetin myös yhden viestin Ogolomalle: -Konttaiselle vajaa 10 km.
Kyllä tuntui hyvältä aloittaa Konttaisen huiputus. Tieto, että toisella puolen olisi huolto toi paljon voimia tunkata tökkyrä ylös. Välierän tietoja tuli muilta juoksijoilta ja Konttaiselta laskeuduttaessa pari juoksijaa katsoi kännykästä peliä puun alla suojassa sateelta. Tilanne Suomelle 1-0 ja minuutti peliaikaa jäljellä. Halusin jäädä katsomaan peliä, mutta jouduin kieltäytymään koska en voinut enää pysähtyä. En ainakaan alamäkeen. Tiesin etten pääsisi enää liikkeelle kovin helposti. Ei kuitenkaan ollut vaikea tietää pelin lopputulosta hetken päästä. Koko metsä raikui ja huudot kuuluivat Konttaisen huollostakin. Suomi oli voittanut ja päässyt finaaliin. Konttaiselle pääsin vaivoin ja silloin alkoi tuntua siltä että tänne jäädään. Otin muutaman banaanin ja sain ne syötyä väkisin. Huimasi ja heikotti. Oli pakko ottaa tukea mistä vain sain. Nestettä paljon banaanien jälkeen ja sain ne pysymään sisällä. Käynti vielä metsän puolella ja sauvat sen jälkeen valmiiksi. Vielä videotervehdys tukijoukoille ennen Valtavaaralle lähtöä.

Hieman oli jo nähtävissä matkan vaikeudet ja rasitukset tällä videolla.  

Sauvojen avulla oli helppo tunkata rinnettä. Portaiden nousukaan ei tuottanut ongelmia. Vauhti vain oli liian hidasta. Kello näytti vääjäämättä liikaa... 9h30min alitus alkoi olla menetetty. Ensimmäinen kolmesta tökkyrästä oli melko äkkiä takana ja alkoi ensimmäinen lasku. Maisemia ei paljoa tullut ihailtua, sumua oli niin paljon ettei huippua näkynyt. Suorastaan nautin niistä nousuista ja laskuista. Joka paikkaa särki ja voimat olivat aivan loppu. Silti tunne oli niin hienoa. Varsinkin kun sumun seasta alkoi näkyä Valtavaaran palovartijan mökki. Olin jo seonnut nousujen määrässä ja odotin mökkiä vasta seuraavalla tökkyrällä. 

Viimeinen videotervehdys tukijoukoille. 

Mökin jälkeen vauhtiin. Yllättyin todellakin vauhdista. Pienissä toiveissa elättelin vielä sub10 aikaa. Ohittelin väkeä laskuissa ja tasasilla. Juoksin portaiden vieressä ohitellen porukkaa. Hokat suorastaan lensivät eteenpäin. Sitten se tapahtui...Oikea takareisi alkoi krampata. Geelit olivat kaikki loppu, mutta kokista oli onneksi vielä. Äkkiä ne naamariin ja urkkaa perään. Olin unohtanut Valtavaaran huiputuksen aikana juomisen. Hieman jo säikähdin loppuuko matka tähän. No kyllähän sitä yhdellä jalallakin pääsee eteenpäin. Krampit onneksi hellittivät ja pääsin taas vauhtiin. Rukan nousu olisi vielä edessä. Se oli yllättävän raastava ja vei kaikki voimat. Silloin tajusin, että sub10 karkasi käsistä. Maalialueen musiikki alkoi kuitenkin kuulumaan ja portaiden yläpään portti näkyi jo. Portaat konkaten alas. En enää tohtinut juosta. Ennakkoportista ohi ja loppusuoralle, Jo hyvissä ajoin olin hakenut sopivan paikan maalisuoralle. Ei väkeä edessä liikaa eikä takana. Pääsee nautiskelemaan. Punainen matto tuli eteen, musiikki raikui ja yleisö hurrasi. Yläviitosia katsojien kanssa, mutta etsin vain Annaa katseellani. Ja löytyihän tyttö. Maalikamerakin ikuisti meidät.

Photo @onevisionfi

Maalisuora sujui yllättävän hyvin matkan rasituksista huolimatta. Tosin aivan videon lopussa on huomattavissa pieni "nojaaminen" oikealle. Seuraava muistikuva on, kun mitalien jakajat nostavat mua ylös tuolille istumaan. Hetken aikaa keräilin siinä voimia ja lähdin hoippumaan sauvoihin nojaten Annan luo. Ilman Annaa odottamassa olisi todennäköisesti EA-teltta kutsunut. Äkkiä lämmintä niskaan ja odottelemaan Kimmoa ja Sirkka-Liisaa maaliin, Kata oli tullut jo ennen mua aivan huikealla ajalla, 5.49.09. Kimmo ja Sirkka-Liisakin saatiin maaliin reissultaan. Samoin Satu tyttärensä kanssa. Eli kaikki Ogoloman edustajat selvisivät reissusta maaliin. Huikea suoritus kaikilta. Ai niin, se banaani mitä en löytänyt repusta. No olihan se siellä. Samassa taskussa avaruuspeiton kanssa...



Kuinkas sitten tuo oma kisa... loppuaika oli 10:06:45. Ja vaikka matkan rasitukset veivät kaiken aivan loppuun äijästä, en vaihtaisi metriäkään pois. Nautin suunnattomasti tästäkin matkasta. Vaikka täytyy sanoa, että oli raskaampi kuin Tahkon täpäri. Ja se aamuinen kurkkukipu.. no sehän paheni ja tiistain olin pois töistä. Mutta onneksi ei estänyt kisaa. Mitäs sitten ne etiäiset joista aiemmin oli puhetta? Kaikki tämä, kaikki mitä tämä reissu vaati kropalta ja mieleltä. Kaikki se vain vahvisti sitä minkä olin jo huomannut viime vuoden kisan alla, kun katsottiin Itkosen ja kumppaneiden maaliintuloa. Vielä jonain päivänä treenihuoneen seinää koristaa musta perusmatkan numerolappu.
Kiitos Ruka, kiitos järjestäjät. Teitte jälleen kerran huikean tapahtuman. Kiitos Anna, kun jaksat näitä mun hullutuksia. Kiitos Ogoloma kannustuksista. Kiitos kaikille jotka olette tukeneet ja seuranneet taivaltani. Teräsvillan muutos ultravillaksi on nyt valmis.

Photo @onevisionfi

Teräsvillasta ultravillaksi