Elämän raadollisuutta(ko)

Reilu 30 minuuttia pyörää trainerilla takana. Ei vaan iske eikä maistu. Musiikissa ei ole mitään vikaa, pyörä on huippu, kroppa on lämmin, mutta jotain puuttuu. Tämä sama tunne on iskenyt tulevan kauden pyörätreeneissä siitä asti, kun ne aloitettiin. Siis useamman kuukauden jo. Juoksu kyllä maistuu, samoin uinti ja sali. Triathlonissa kuitenkin tuo pyöräosuus on melkoisen merkittävä. Kokonaiskuormaakin on pyritty vähentämään mahdollisimman paljon. Koutsin hommat Muijakiekossa on vedetty niin minimiin kuin se vain on mahdollista. Onneksi on tuo kaima joka hoitaa ne asiat kuin ammattilainen.
Kokonaiskuorma on siitä huolimatta melko tapissa. Ylikuormitustila on lähempänä kuin arvaakaan ja sitä pyritään välttämään kaikin keinoin. Rukalle on kuitenkin vielä lähes 3 kuukautta. Pystynkö välttämään tuon ylikuormitustilan? Miksi se on sellainen peikko urheilussa? Miksi se iskee niin ammattilaisille kuin amatööreillekkin? Miksi se saattaa pahimmillaan lopettaa urheilun? Näitä kysymyksiä on tullut mietittyä hyvinkin paljon viime aikoina. Onko tämä kaikki vain mielen valmistautumista Rukalle? Rukan musta matka on kuitenkin kummitellut päässä jo toukokuusta 2018.

Metsässä ja poluilla on kuitenkin hyvä olla. Oli sitten kevyt kävely tai kovempi lenkki kyseessä. Lyhyt tai pitkä, yöllä tai päivällä. Valoisassa tai pimeässä. Metsässä kaikki tuntuu hyvältä ja siellä velatkin muuttuvat saataviksi. Metsässä kaikki ajatukset ja kysymykset ylikuormitustilasta ja kaikesta siihen liittyvästä unohtuvat. Kokonaiskuormakin tuntuu olevan kaikonnut jonnekkin. Yöllä pimeässä aistit ovat korkeimmillaan ja kaikki äänet kuuluvat selvemmin ja pimeässä kaiken näkee paremmin. Tämäkö on se mitä haluan nyt? Tätäkö varten ostin aikoinaan ensimmäiset polkujuoksukengät (Hokat) ja lähdin Rukalle 34 km matkalle hakemaan jotain mihin valmistautuminen vie kropan ja mielen äärirajoille ja minkä läpäiseminen vie ne äärirajojen yli. Ja mistä palautumista ei osaa edes ajatella vielä. Kyllä se niin taitaa olla. Tahkon täyden matkan ja siihen tähdänneiden treenien jälkeen en osannut kuvitella mitään tällaista. Tunteiden seilaamista laidasta laitaan. Välillä mikään ei tunnu miltään ja välillä kaikki kaatuu niskaan. Välillä itkettää ja välillä naurattaa.
Pelottaako tuleva 166 km kilometrin polkujuoksukisa Karhunkierroksella? Pelottaahan se, välillä aivan v*tusti. Kadunko ilmoittautumista kisaan? En hetkeäkään. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen nauttinut suunnattomasti valmistautumisesta taas johonkin itseä suurempaan asiaan. Pelonsekaisin tuntein odotan sitä reilua 30 tunnin matkaa omaan sieluuni Rukan majesteettisissa maisemissa. Ja pelonsekaisin tuntein odotan mitä sieltä sielusta löytyy, kun kilpailu on ohi. Joko maalissa tai ennen maalia. Koska kaikki on mahdollista.

Kuinka valmistautuminen on sitten mennyt? Kuten tuossa alussa kävi ilmi, ei pyöräily oikein maistu, mutta juoksu kyllä maistuu. Ehkä aivot on käännetty ns. juoksumoodiin Rukan vuoksi. Treenitunteja on tullut enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja laatukin on ollut hyvää. Jalat kestävät pitkiäkin juoksuja ja kroppa palautuu kovastakin päivästä sopivassa ajassa. Tukea ja kannustusta tulee kotoa, perheeltä ja ystäviltä todella paljon. Välillä se hieman ahdistaa... en tunne olevani ansainnut sitä. Teen kuitenkin jotain minulle. Treenien aikaan olen poissa kotoa ja välillä kotonakin ollessani olen poissa kotoa. Olen läsnä, mutta poissa. Jostain kumman syystä tuntuu siltä, että läheiset ymmärtävät. Toivottavasti tulee hetki, että voin maksaa kaiken sen takaisin mitä olen saanut.