Ensimmäinen puolimaraton.... ja siihen lämmittelyks 1.9 km uintia ja 90 km pyöräilyä... miksi teit sen... ? =)

Mikä saa ihmisen tekemään jotain sellaista, minkä tietää aiheuttavan kipua ja kärsimystä? Sekä henkistä, että fyysistä. Mikä saa ihmisen vetämään kropan ja mielen sinne rajan toiselle puolelle kerta toisensa jälkeen ja jatkamaan sitä? Mikä saa ihmisen kestämään sen rajan ylityksen ja löytämään voimat jatkaa sen jälkeen, kun koko keho huutaa kivusta ja vaatii pysähtymään?
Se selvisi lauantaina hieman ennen kello kuutta illalla.

Lauantai 6.8.2016 klo 07:00 kello herätti. Yö meni yllättävän hyvin ja aamulla heräsin melko pirteänä. Aamupala ei oikein meinannut maistua, olisiko jätkää hieman jännittänyt... ? Kuitenkin puurot ja leivät naamariin ja sitten valmistautumaan. Lähes koko muu talo nukkui, Anna oli herännyt laittamaan numerotatuoinnit paikailleen. Täyden matkan uimarit alkoivat ohittaa rantaa hieman kahdeksan jälkeen. Silloin sen tajusin... tuonne sitä pitää kohta itekkin mennä. MP3-soitin korville ja aloitettiin. Pientä venyttelyä ja ravistelua. Pyörälle puhumista... =) Juomien sekoittelua. Fiilis oli melkoisen korkealla. Ei kuitenkaan jännittänyt eikä ahdistanut. Ei edes oikeastaan pelottanut. Tätä vartenhan oli treenattu monta kuukautta. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Ysin jälkeen lähdin viemään kamoja vaihtoalueelle. Mökiltä lähtö otti koville. Aleksi vielä nukkui, kun kävin toivottamassa huomenet ja sanoin, että nyt lähden. Ramilta ja Johannalta onnenpotkut persuksiin. Sitten Anna... Piru vie että piti nieleskellä. Tarkoituksella lähdin yksin matkaan äidin ja isän mökille jossa myös Matti, Antti ja Jenni odottivat. Mökki oli aivan lähtöalueen vieressä. Matin kanssa käytiin viemässä pyörä ja vaihtokamat vaihtoalueelle. Samalla kertaa täyden matkan uimareita tuli vaihtoon. Joukossa mukana kaveri joka suoritti uinnin ilman märkäpukua ja pyöräosuuden vanhalla intin pyörällä. Huikea kaveri, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan pyöräilyosuudella http://www.iltasanomat.fi/muutlajit/art-2000001235200.html. Tuossa ISn juttu kaverista.
Kamojen viennin jälkeen vielä pikainen kisainfo ja sitten märkäpukua päälle. Lämmittelyuintia muutama veto ja sitten viivalle...
Laiturilta veteen ja hakemaan omaa paikkaa. Tarkoitus oli aloittaa rauhassa ja välttää alun pesukonetta, joten siirryin suosilla joukon loppupäähän. Ongelmat alkoivat heti alussa. Uimalaseista lähti nauha irti. No problem, rauhassa nauha kiinni ja lasit päähän ja odottamaan. Yllätyin kuinka rauhallinen olin. Kun kaiuttimista kajahti 15 sekunnin merkki alkoi lahdessa kohista... 15,14,13,12,11... jälleen äänet hiljeni... kuin tyhjää... sitten pamahti torvi. Nyt se alkoi. Rauhassa pyrin hakemaan omaa kaistaa ja sopivaa matkavauhtia. Ei tullut kättä eikä jalkaa eikä kukaan uinut yli. Kannatti lähteää takaa. Uinti alkoi hyvin, ei ahdistanut eikä pelottanut. Henkinen valmistautuminen oli onnistunut täydellisesti. Mutta fyysinen... nooohhh... 200 metrin jälkeen alkoivat kivut. Vasemmassa olkapäässä vihlaisi kovasti joka kerta, kun kättä nosti. En antanut kivun häiritä, sehän on vain kipua. Kipu jäikin taka-alalle viimeistään ekalla poijulla joka oli aivan meidän mökin rannassa. Kannustukset kuului veteen asti, Ramilla on sen verran kova ääni. =) Nostin peukun ylös, että kaikki kunnossa. No sitten alkoivat krampit oikeassa jalassa... Varpaat löivät kippuraan ja pohje repi. Mikä avuksi? Hakkasin vasemmalla jalalla toista jalkaa ja sain krampit hellittämään. Osaltaan vaikutti myös kääntyminen maalia kohti. Loppumatka sujui hyvin. Pystyin jopa ohittamaan muutamia kilpailijoita. Tahkolahden sillan ali uinnissa kuului selkeästi Antin kannustushuudot. Kohta uinti olisi ohi. Ei enää kuin vähän pyöräilyä ja juoksua... =) Suunnistaminen tuotti hieman vaikeuksia lasien huurtumisen vuoksi. Onneksi edellä ui kaveri jolla oli oranssit hihat märkäpuvussa, oli helppo seurata. Ohitin kuitenkin kaverin sillan jälkeen ja aloitin jonkinlaisen loppukirin, tai ainakin yritin. Rantaan noustessa oli tunne aivan ihmeellinen. Ei huimausta eikä ahdistusta. Ei enää ahtaan paikan kammoa eikä pimeän veden pelkoa. Olin siis todellakin voittannut yhden suurimmista kammoistani... =)
Matti antoi silmälasit ja muut tärkeät asiat. Eli sormukset ja Väinön tekemän rannekorun. Vaihto sujui ihan mukavasti. Mitä nyt märkäpukua repiessä krampit jaloissa vähän hankaloittivat toimintaa. Kuitenkin hyvässä kunnossa pyörän luokse ja eteenpäin. Siinä vaiheessa yllätyin jälleen kerran ja melkoisen kovasti. Katri, Timo ja Niilo oli myös paikalla. Oli kyllä melkoinen yllätys.
Luvan jälkeen pyörän selkään ja matkaan. Ja taas se tapahtui. Kaatuminen. Taitaa tulla tapa... =) Tällä kertaa vähän hurjemmin kuin Alajärvellä. Toinen kenkä oli jo kiinni polkimessa, kun ajoin päin jalkakäytävän reunaa. Siitä sarvien yli ja naamalleen asfalttiin. Sain hieman käsillä vastaan ja tein komen ukemin. Takana tulleet kisailijat kyselivät onko kaikki kunnossa. Sanoin ettei mitään hätää ja nostin pyörän ylös ja liikkeelle. Ei naarmun naarmua... Jos uinti kulki hyvin niin pyöräilyssä oli kyllä lentokeli... Olisi kyllä ollut tarpeen hieman himmata ja ajatella juoksuakin, Mutta oli niin kiva pyöräillä... =) Vaikka reitti oli pelkkää ylä- ja alamäkeä niin vauhti pysyi yllättävän hyvänä lähes koko ajan. Ainoastaan parikymmentä kilometriä kestänyt rankkasade hieman haittasi. Vettä tuli niin kovaa kuin vain voi tulla. Näkyvyys oli lähes nolla koko sateen ajan. No kohta se loppuisi, ajattelin. Ja loppuihan se. Ja jälleen vauhtiin. Kyllä tuntui hienolta ohitella alle 600 euron triathlonpyörällä viiden ja kuuden tonnin pyöriä... =) Pyöräilyn aikana huippunopeus taisi olla yli 55 km/h alamäessä ja tasaisellakin lähes 45. Energian saanti oli hyvä ja nestettä pystyin nauttimaan sopivasti. Tarkoitus oli tankata pyörässä niin paljon, että juoksun aikana ei tarttis niin paljon tankata. Ja onnistui suht hyvin. Vaihtoon hyvissä voimin ja ilman pahempia kipuja.
Toisessa vaihdossa sen sitten tajusin. Eka kerta elämässä kun poljin 90 km. Ja reitti oli melkoisen paha. Matti ja Antti oli heti kun pyörältä laskin tsemppaamassa. Se toi kovasti voimia. Ja voi pojat jos olis siinä vaiheessa tiennyt millainen Via Dolorosa juoksuosuudesta olisi tulossa...
Lenkkarit jalkaan, lippis päähän ja paidan vaihto. Niin ja bajamajassa käynti. =) Juoksu lähti ihan hyvin liikkeelle, sillan ylitys tuntui huikealta. Kolme ja puoli tuntia sitten tuli uitua tuosta alta... Sitten maalialueen ohi ja ekalle kiekalle. Äiti ja isä, Matti, Antti ja Jenni oli siinä kannustamassa. Se toi lisää voimia ja tuntui hyvätlä. Sen avulla pääsi ekan kovan mäen ylös juosten. Sitten vain jalkaa toisen eteen ja katotaan ettei sykkeet nouse liian ylös. Koskaan en ollut aikaisemmin juossut puolimaraa joten yhtään ei tiennyt mitä tuleman pitää. Sen verran rauhassa otin, että porukkaa meni ohi vasemmalta ja oikealta. No mitä siitä. Teen omaa juoksua ja omaa kisaa. Juoksureitti meni aivan meidän mökin vierestä ja siellä oli jo porukka oottelemassa kun tulin ekan kerran siihen. Kyllä oli hienoa nähdä perhe ja ystävät siinä huutamassa ja kannustamassa. Se voima mitä siitä sai oli jotain sanoinkuvaamatonta. Eka kierros meni reittiin tutustumisessa ja maisemista nauttimisista. Silloin vielä tuntui että juosten loppuun asti. En kävele askeltakaan. Kuitenkin kivut alkoivat ottamaan valtaa... Ei kuitenkaan polvissa. Siitä saan kiittää Annan teippauksia. =) Oikeaa nilkkaa vihloi joka askeleella, samoin lonkissa tuntui ja reidet oli väsyneet. No suljetaan kipu vyötärön alapuolelta... Helpommin sanottu kuin tehty, mutta onnistui jotenkin. Kuitenkin maalialueen ison mäen jouduin toisen kiekan alussa kävelemään. Huoltopisteeltä otettu appelsiininsiivu maistui niin hyvältä, että taas jaksoi juosta. Kannustus oli todella hienoa ja toiselle kierrokselle mentäessä alkoi jo huomata kuinka kova rasitus oli ollut myös henkisesti. Tokalla kierroksella mökin kohdalla oli pakko tsempata sen verran ettei katkea henkisesti. Sen verran oltiin lujilla. Ei ollut enää paikkaa mitä ei olisi särkenyt. Joka hetki pää ja keho huusi lopettamaan. Jätä tämä kesken, ei se haittaisi. Siinä vaiheessa tuli se korkein seinä. Tuntui ettei siitä pääse yli, ei ole enää voimia. Ei henkisiä eikä fyysisiä. Kroppa ei kestä, pää ei kestä. Hetki hetkeltä, askel askeleelta kuitenkin matka väheni. Kokoajan maali läheni. Ennen toisen kiekan puoliväliä katsojien kajareista soinut Tommi Läntisen Via Dolorosa sai jopa hymyä huulille... =) Jos kisa oli raskas mulle niin oli se muillekin. En ollut ainoa joka käveli huoltopisteet ja mäet. Mutta mitä siitä. Silloin päätin sen. Taistelen maalin vaikka väkisin. Toiseksi viimeisen huoltopisteen jälkeen Katri, Timo ja Niilo kannusti kovasti ja ne sanat toivat kyllä kyyneleet silmiin. Mutta eihän miehet itke... Matkaa maaliin enää alle 5 km... edelleen kivut yltyi ja mieli huusi lepoa. Ennen viimeistä huoltopistettä kilometrit näytti 19.3... siis enää alle kaks kilometriä jälellä... Silloin vasta uskoin siihen. Maaliin vaikka konttien. Viimeisestä huoltopisteestä hieman suolaa ja vettä ja juoksuun. Viimeisen mäen ennen siltaa vielä kävelin ja sitten vauhtiin. No tuntui se omasta mielestä kovalta vauhdilta. Tarkoitus oli taas vetää sellainen loppukiri, että oksat pois. Mutta olin suunnitellut jotain muuta loppuun. =) Toki loppukirikin irtosi. 20 metriä ennen maalia pysähdyin, korjasin puvun kuntoon. Nautin joka hetkestä. Minä yksin maalisuoralla, tulossa maaliin puolen matkan triathlonkisasta. Perhe ja ystävät sekä yleisö kannustamassa. Kajareista kaikuu mun nimi, kuuluttaja kysyy ottaako Savola yleisön. Ja otinhan minä, tai ainakin yritin.

Se tunne kun kävelin maaliviivan yli... Olin suorittanut puolimatkan triathlonin Suomen kovimmalla reitillä. Suora lainaus tähän väliin Finntriathlonin sivuilta: Juoksuosuudella mitataan todella, mistä triathlonisti on tehty. Ja niin siinä todella tehtiin. Kaikki mehut jäi reitille. Aivan kaikki. Senkä henkiset, että fyysiset voimat jäi kaikki niihin mäkiin.
Maalissa mitali kaulaan ja teltalta tölkki kokista mukaan. Sitten se suurin palkinto. Ekana oli Aleksi vastassa. Siinä tapahtui eka murtuminen. Annaa halatessa itkin jo täysin. Ja tohdin sen myöntää. Sama jatkui muiden kohdalla. Äiti ja isä, Matti, Antti ja Jenni, Johanna ja Rami, Veikko, Kaisa, Väinö, Pauliina ja Mea. Katri, Timo ja Niilo. Ja suurena yllätyksenä mun serkku Petra. Tuossa alussa kysyin mikä saa ihmisen tekemään jotain tällaista. Ei se ole komea mitali tai hieno Finisher t-paita. Ei se maaliviivan ylittäminen, no ehkä vähän. Kaikki ne kivut ja säryt kisan aikana haihtui siinä vaiheessa, kun näin perheen ja ystävät. Se on se suurin palkinto, se saa ainakin mut tekemään jotain tällaista. Se tunne, kun maaliviivan jälkeen saa kokea tuon yhteenkuuluvuuden tunteen.
Kaikin puolin kisa meni kuitenkin ihan hyvin. Tavoite oli päästä maaliin ja ehkä alittaa 7 tuntia. Molemmat toteutui. En ollut kuitenkaan kuin kerran elämässäni uinut avovedessä yli kilometrin ennen kisaa. Koskaan ennen en ollut pyöräillyt 90 km tai juossut 21.1 km. En edes treeneissä. Mitä opimme tästä? Ihmisen henkinen voima on suurempi kuin monet osaavat kuvitella. Ja se sama henkinen voima on meillä kaikilla. Pitää vain oppia löytämään se.

Tästä on hyvä jatkaa tämän kesän päätöskisaan kahden viikon päästä, kun Vaasassa kajahtaa. Matkan pikamatka joka saattaa tuntua melko lyhyeltä Tahkon jälkeen. Tämä viikko palautellaan ja naatitaan. Nilkka sen verran paisuksissa ja reidet pökkelöt ettei juosta kyllä hetkeen. Iso kiitos kaikille jotka olitte mukana Tahkolla ja teille joilta sain tsemppiviestejä naamakirjassa ja muutenkin.

Välillä oli pakko ottaa happea... =)

Lähdössä pyörälle.

Tässä vaiheessa vielä hymyilytti...

Maalisuoralla ja hymyilytti vielä enemmän. =)

"Voittajan" on helppo hymyillä... ;)

Kevyttä on triathlonisti rugbypelaajan sylissä... =)

Vähän pitää jo ottaa tukea ja hengittää...

Kotona jo.