13 päivää Tahkolle... Henkinen voima ja negatiiviset asiat

Hetki hetkeltä Tahkon kisa lähenee. Se lähenee yhtä varmasti, kuin jouluaatto... Tämän viikon teemana oli kovempaa, kovempaa ja kovempaa. Maanantaina oli vuorossa uinti ja tarkoitus uida sama matka kuin Tahkolla eli 1.9 km. Viime viikolla totesin klaustrofobian kuuluvan triathloniin, ainakin mun osalta. Nyt oli tarkoitus kokeilla saadaanko siitä kammosta voimaa, sekä henkistä että fyysistä. Märkäpukua päälle kiskoessa alkoi jälleen ahdistaa... sykkeet nousi, tuli kuuma ja pää keksi toinen toistaan parempia ideoita jättää uinti väliin... Hieman siinä pyörittelin käsiä, venyttelin ja siirryin veteen. Tuntui ahdistavalta, vesi näytti pimeältä ja vaaralliselta. Puku kiristi, samoin uimalakki. Aurinko paistoi silmiin ja oli vaikea hengittää. Kuitenkin olin päättänyt voittaa tämän peikon. Päättänyt kääntää siitä tulleen negatiivisen kokemuksen henkiseksi voitoksi ja sitä kautta voimaksi. En yrittänytkään sivuuttaa asiaa vaan tarkoitus oli ottaa siitä selkävoitto. Järvi oli rasvatyyni, mitä parhain keli uintiin. Liu'uin veteen, otin ensimmäiset vedot ja lähdin hiljaa uimaan. Keskityin oikeaan tekniikkaan ja pyrin pitämään sykkeet matalalla. Metri metriltä alkoi helpottamaan, ekan satasen jälkeen huomasin ettei ahdistanut ollenkaan. Ei pelottanut eikä puristanut. Tuntui jopa hyvältä. Meni toinenkin satanen ja kohta oli mennyt jo 500 metriä. Katsoin sykkeitä ja yllätyin, hädin tuskin 135 ja aikaakaan ei ollut mennyt paljoa mitään. Jatkoin uintia ja aina vaan olo helpotti. 1.5 km uinnin jälkeen tajusin sen, olin oppinut elämään ahtaan paikan kammon kanssa. Siis ainakin uinnissa... Kun sen tajusin meni loppumatka kuin lennossa. Lopputuloksena paras koskaan uimani aika tuolla matkalla. Kun pääsin rantaan oli olo täysin epätodellinen. Annalle ja Aleksille sanoin, että nyt uinti on aivan eri sfääreissä kuin viikko sitten. Kumpa vain Tahkollakin kulkisi näin hyvin...
Mitä tästä voi oppia? En käyttänyt lainkaan energiaa ja aikaa yrittäessäni väkisin kääntää ahtaan paikan kammon tuomaa negatiivista kokemusta positiiviseks. Vaan unohdin asian kunnes oli uuden uintitreenin vuoro. Kun se tuli eteen pyrin ottamaan kaiken voiman siitä ja se toimi. Ja sen tuoma henkinen voima... Voin sanoa, että se oli jotain niin suurta. Eli, kun vihollinen yrittää kaataa sut, niin et käännä toista poskea vaan näytät ettet luovuta. 
Ja se tuntui vaikuttavan muihinkin viikon treeneihin. Pyörä kulki paremmin kuin koskaan, samoin juoksu. Myös pyörän jälkeen suoritettu juoksu kulki, sykkeet pysyi sopivalla tasolla. Tänään kova mäkitreeni pyörällä antoi paljon lisää uskoa, että ehkä niistä Tahkon mäkisistä maastoista selvitään 
hengissä juoksuun... Ainoa asia mikä treeneissä toi huolta on nämä polvet... Jälleen samaa vikaa kuin ennenkin. Näyttää siltä, että polvet ei vaan kestä ilman kipua tällaista rääkkiä... Tiistaina on onneks aika fysioterapiaan josta haetaan vähän apuja ja vinkkejä teippaukseen jne. Onneks Annan ymmärsi asian ja sai varattua näin äkkiä ajan. Tiimi toimii. 
Kuitenkin tästä viikosta sai lisää uskoa tulevaan. Toisaalta ei malta odottaa tuota kisaa ja toisaalta ei haluais sen koskaan tulevan... Ensi viikko vielä töitä ja sitten alkaa kesäloma ja matka kohti Tahkoa. Matka on ollut pitkä ja raskas, sekä henkisesti että fyysisesti. Kroppa ja mieli on ollut kovilla, mutta se on kasvattanut. Sitä kautta on oppinut löytämään viimeisetkin voimavarat joiden avulla pystyy jatkamaan. Kiitos siitä kuuluu perheelle ja ystäville. Ehkä vielä joskus te ymmärrätte sen miten iso asia teidän tuki on. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Roadtrip to Norway 16.-21.7.2017

NutsKK 166 km, toinen yritys

Ironman Lahti 70.3