19 päivää Tahkolle... pelkotilat kasvavat... klaustrofobia... miten se muka liittyy triathloniin

Klaustrofobia, ahtaan paikan kammo... eihän se liity triathloniin. Vai liittyykö??? Viime maanantaina sen tajusin, kyllä se liittyy. Ainakin omalla kohdalla. Illalla oli vuorossa uintitreeni avovedessä. Keli oli upea, täysin tyyni järvi, puolipilvistä. Aleksi tuli kans uimaan mun vanhalla märkäpuvulla. Eli myös seura oli parasta mahdollista. Pää ja keho odotti treeniä innoissaan. Aloin pukemaan märkäpukua päälle, kun jotenkin alkoi ahdistamaan. Sykkeet nousi jo siinä vaiheessa normaalia korkeammalle, veteen kahlatessa vesi tuntui kylmältä, pimeältä ja ehkä jopa pelottavalta... enhän mä pelkää mitään, tai siis melkeen mitään. Vähän sama tunne kuin ennen kisaa. Silloin ajattelin sen johtuvan kisajännityksestä... Mutta...
Treeni sujui kuitenkin suht hyvin, sykkeet pysyi sopivalla tasolla eikä tekniikkakaan hajonnut. Käännöksissä välillä tuntui huimausta ja ahdistusta. Ajattelin sen johtuvan kylmästä vedestä ja edellisillan myöhään jatkuneesta EM-jalkapallon finaalista... =) Kun pääsin rantaan ja aloin riisumaan pukua se iski... päässä heitti, huimasi, oli jopa huono olo. Kädet tärisi ja oli jotenkin outo olo. Ahdisti. Jonkun aikaa keräilin itteäni ja kävelin saunaan. Saunan pimeydessä ja lämmössä sen tajusin. KLAUSTROFOBIA!!!! Tiukka märkäpuku, puristava uimalakki, tummat uimalasit, pimeän veden ja kirkkaan ilman kontrasti aiheutti mulle saman tunteen kuin esim. täyteen ahdettu hissi. Silloin tajusin miksi kisoissa ahdistaa ja paniikki iskee aina uinnin lähdössä, ja se taas nostaa sykkeet normaalia ylemmäs eikä uinti pysy kasassa. Ja aikaisemmissa kisoissa uintimatka on ollut vain 400 m eikä muita kisaajiakaan niin paljon kuin Tahkolla tulee olemaan. Ensimmäinen ajatus oli, että perun osallistumisen. En pysty. Koko ajatus tulevasta kisasta ahdisti ja pelotti. No pelottaa vieläkin. Tämäkin ongelma on kuitenkin mun oman pään sisällä ja se pitää saada hoidettua. Käännettävä voitoksi ja sitä kautta positiiviseks energiaks. Aika näyttää kuinka käy...
Muuten viikon treenit sujui ihan mukavasti. Pyörällä sain tehtyä hallissa hyvät treenit, sekä pitkää että lyhyttä. Matalilla että korkeilla sykkeillä ja hyvillä vastuksilla. Torstaina heitin sitten pitkän juoksulenkin joka taas pudotti tuntemukset alas. Lenkin puolivälissä löytyi kehosta vanhat tutut ongelmat. Ystäväni polvikipu tuli kylään. Puolivälin jälkeen ajattelin jo soittaa Annan hakemaan mut pois. Kuitenkin negatiivisesta kokemuksesta saatu positiivinen voima ja sen seinän ylittämisen tuoma henkinen voitto olivat kaiken sen kivun ja säryn arvoiset. Se tunne, kun ei luovuta vaan jatkaa loppuun asti. Kilometriaika oli ihan sopiva ja samoin sykkeet. Ja mahtui matkaan yksi pitkä ja jyrkkä nousu huonolla alustalla, joka saattoi omalta osaltaan aiheuttaa polviin kipuja. Ja onneksi kylmä suihku ja venyttely sai kivut siedettävälle tasolle.
Viikonloppuna sitten vedettiinkin vuorokauden mittainen treeni. Ja mukana oli samat elementit kuin triathlonissa. Eli vettä, kahdella pyörällä liikkuva menopeli, fyysinen ja henkinen rasitus sekä tankkauksen ajoittaminen ja onnistuminen. Sekä oman, että ennenkaikkea menopelin. Kyseessä rautaperseajo mopoilla Ramin kanssa. 1600 km ja aikaa max. 24 h. Vain puolet matkasta satoi vettä kuin esterin p*rseestä. Mutta kuten sanotaan. Ei ole huonoa keliä mopoilla. On vain toinen toistaan parempia kelejä... =)
Kaikin puolin siis sopiva viikko, tosin treenejä olisi voinut ajallisesti olla enemmän, mutta jälleen saatiin sitä henkistä voimaa lisää ja löydettiin lisää negatiivisia asioita jotka pitää kääntää voimaksi. Ei siis niin, että pyritään käyttämään kaikki voima ja energia siihen, että negatiivinen asia saadaan käännettyä positiiviseksi. Vaan opetellaan käsittelemään se negatiivinen asia/kokemus ja saadaan siitä voimia. Tämä on jatkoa ajattelen parempi asia. Kisassa ei ole aikaa käsitellä negatiivisia asioita, kuten psykiatrin penkillä. Ja siitä ei ole hyötyä. Miksi pitäis pyrkiä siihen, ettei tule negatiivisia asioita eteen. Jos siihen pyrkii, niin kestääkö pää sen ekan negatiivisen asian? Kaatuuko siihen kaikki? Tämä vois toimia muuallakin kuin triathlonissa. Sitä voi käyttää ja opetella ihan kaikessa. Kaikissa urheilulajeissa ja ennenkaikkea itse elämässä. Onko tämä ajattelutapa oikein...? Onko se vain kyynisyyttä...? Toimiiko se ja kannattaako edes yrittää...? En tiedä, mutta mun kohdalla se toimii. On helpompaa, kun ei tartte stressata odottaen niitä negatiivisia asioita. Niitä tulee kuitenkin... =)

Viikon lopputulos... Hetki hetkeltä, kun tuo Tahko lähestyy, voimistuu tunne siitä ettei ole valmis... ei henkisesti eikä fyysisesti. Vai onko...????? Miksi piti valita puolimatka jo nyt? Kysymyksiä joihin saisi vastauksen vasta 6.8, kun Tahkolla pamahtaa. Sitä ennen voi vain tehdä parhaansa, että keho ja mieli on iskussa. Sanoihan Uuno Turhapuro jo aikoinaan, että terve mieli terveessä kehossa ja päinvastoin... =)