Juhoedvard

Lääkärin määräämä kolmen viikon juoksukielto, sen jälkeen parin viikon flunssa. Ja edelleen tuntui reidessä oudolta, kireältä. Ei siis vieläkään juoksua. Venyttelyä, rullailua, hierontaa. Uintia ja vähän luistelua. Avannossa käyntiä ja henkistä hoitoa. Takaraivossa paukkui silti, että kestääkö jalka? Milloin sitä tohtii kokeilla? Vai tohtiiko sitä kokeilla...? No, sitä tuli kokeiltua perjantaina 16.12. Illalla ysin jälkeen ajattelin, että nyt on pakko. Ei ollut enää flunssaa ja muutenkin tuntui kaikin puolin ihan hyvältä. Ei sykevyötä eikä muitakaan vempeleitä mukaan. Otsalamppu oli päässä ja heijastinliivi. Kyllä muuten tuntui hyvältä laittaa lenkkarit jalkaan... =) Reilu puolen tunnin, melkoisen vauhdikas, juoksulenkki. Ja vauhdikkaalla tarkoitan oikeasti kovaa vauhtia. Lopussa tuntui, että keuhkot repeää ja sydän hyppää rinnasta läpi. Mutta... missään vaiheessa lenkkiä ei tuntunut kipua reidessä. Eikä lenkin jälkeen, eikä tunnu vieläkään. Venyttelin ja rullailin huolella pari iltaa

Syksyhän on parasta aikaa kasvattaa peruskestävyyttä. Pitkiä, matalasykkeisiä lenkkejä maustettuna kovatempoisilla intervalleilla. Päälle lihaskuntoa ja lajitekniikkaa. Hyvät eväät valmistautua tulevaan kesään ja entistä kovempiin tuloksiin kisoissa. Näyttää muille mistä se kana k*see ja kuinka kovaa sitä oikeastaan voikaan mennä. Mutta... Edellisessä kirjoituksessa tuli ilmi tuo jalan ongelma. No sitä hoidettiin kolme viikkoa. Eli viikon lääkekuuri, hierontaa, venyttelyä. EI JUOKSUA!!!!!! Kävelynkin jätin muutamiin lyhyisiin kävelyihin koiran kanssa ja viikonlopun hirvenmetästykseen. Ainoat lajitreenit tein uimahallissa kerran viikossa. Ja sielläkin uitiin "ilman jalkoja". Saatiin vähän lisää tekniikkaa käsiin ja ehkä voimaakin... =) Ja siihen lisäks luistelua kerran viikossa. Viime viikon torstaina eli 17.11 loppui tuo lääkärin määräämä juoksukielto. Tarkoitus oli testata jalkaa heti. No kroppa päätti toisin. Pukkasi ennen keskiviikkoa päälle mukavan flunssan, mutta onnek

Tuossa edellisessä kirjoituksessa oli maininta ettei syytä huoleen tuon jalan takia... nooh. Sain sitten viimeinkin tilattua ajan tohtorille ja oli aika tylyä kuultavaa... Vastus lateraliksessa, eli reiden ulommaisessa lihaksessa on ongelmia. Kolmen viikon ehdoton juoksukielto ja viikon lääkekuuri päälle. Tämän jälkeen saa kokeilla juoksua, mutta lopetettava heti jos kipuja ilmenee. Jos näin käy niin lepoa jatkettava ja lääkekuuri uudestaan päälle. Tuona aikana toki itsehoitona kylmää ja venyttelyä sekä hierontaa. Jos näillä ei saada ongelmaa selätettyä niin lajin vaihto tai puukon alle... Ja tuo ongelma on nimenomaan se, että tämä kyseinen lihas on jatkuvassa jännityksessä. Tai näin ainakin sen ite ymmärsin ja siltä se tuntuukin. Kokoajan tuntuu kuin lihas katkeaisi pienestäkin kosketuksesta. Ja tämän on aiheuttanut virheasento pyöräilyssä ja juoksussa. Eli tuo Tahkon kisa oli sittenkin fyysisesti raskaampi kuin arvasinkaan. 90 kilometriä pyöräilyä jalkaterä 45 asteen kulmassa sisäänp

Treenien aikataulutusta. Mitä tehdään milloinkin. Kuinka kehitetään itseä ja treenejä, jotta päästään siihen tavoitteeseen mikä tulee eteen? PaaluRUN 1.10, matkana 10 km, avasi tämän uuden kauden. Vai lopetti edellisen...? Tuo kisahan oli ajallisesti juuri lepokauden lopussa. Eli sinne mentiin kylmiltään nauttimaan lapsuusajan maisemista. Maisemista kyllä saikin nauttia, mutta sitten itse juoksu oli aivan jotain muuta kuin nauttimista... Väkeä oli kerääntynyt oikein mukavasti Paalupaikalle, keli oli syksyisen tuulinen mutta aurinkoinen. Ja kyllähän kaikki tietää nuo Paalupaikan maisemat... =) Ajanotossakin oli ns. kotikenttäetu, kun Matti oli ajanottajana. Hieman ennen lähtöä vähän lämmittelyä ja venyttelyä. Musiikin kuuntelua ja sinne oman mielen sopukoihin tunkeutumista. Sen verran on tuo triathlonjuttu jäänyt päälle, että oli pakko käydä hieman vettä sivelemässä naamaan järvestä ja sitten kävelin pyörän ohi ja kosketin sitä... =) Sitten viivalle ja odottamaan... taas alkoi jännittä

Otetaan happea ja levätään... Keho ja mieli pitää saada palautumaan kisoista ja treeneistä... Pitää löytää taas se into ja inspiraatio... Mietitään miten treenausta kehitetään... Niinpä. Miten se sitten toimii ihan niinkuin aikuisten oikeasti? No aika heikosti. Kuukausi oli tarkoitus pitää taukoa. Se lyheni kolmeen viikkoon. Tuon kolmen viikon aikana tuli nyt jonkin verran liikuttua, mutta aina ilman sykemittaria. Sen laitoin päälle vasta eilen, kun tein vajaan tunnin kävelylenkin matalilla sykkeillä. Tuohon kolmeen viikkoon tosin mahtui jäävuoro kerran viikossa sekä äärimmäisen rentouttava karhujahti Suomussalmen jylhissä maisemissa. Saaliina jälleen kokemusta, hyvää mieltä sekä aamuin ja illoin usean kilometrin pituisia kävelylenkkejä pitkin mehtiä. Tosin karhu jäi tälläkin kertaa kaatamatta, mutta sehän ei ole pääasia vaan liikkuminen luonnon rauhassa. Ja ilman sykemittaria... =) Mutta miten tuollainen ylimenokausi, vai mikä se onkaan, vaikuttaa &q

Tahkon jälkeen ajattelin monesti, että kuinka voi latautua henkisesti huomattavasti lyhyempään ja kevyempään kisaan? Kuinka saa oikeanlaisen latauksen kisaan? Vielä edellispäivänä ennen kisaa ei jännittänyt yhtään ja muutenkin oli sellainen olo, että henkisesti ei olla nyt kyllä sillä tasolla mitä pitäisi. Aamulla kuitenkin oli kaikki toisin. Seiskalta, kun Vaasassa heräsin oli jo hieman perhosia vatsassa. Aamupala meni hyvin alas, mutta kyllä huomasi että kaveri oli hieman omissa mietteissään... Eli vaikka tuntui siltä ettei pää ollut valmis, niin kuitenkin mieli oli tehnyt töitä koko ajan kisan eteen. Tahkon jälkeen treenejä ei tosiaan tullut mitään muuta kuin kaks jäävuoroa ja muutama kevyt kävelylenkki koiran kanssa. Eli ei paljon herkistelty, mutta ei myöskään vedetty kroppaa liian tiukalle... =) Mutta entäs sitten mieli...? Vaasaan saavuin jälleen päivää ennen kisaa, niinkuin ammattilaiset... Yöpyminen jälleen kerran Tarun ja Samin hostellissa. Täytyy myöntää, että jos toinen v

Tahkon kisasta on nyt reilu viikko aikaa. Kroppa alkaa olemaan jo ihan ok kunnossa. Mitä nyt tuo oikea nilkka vielä hieman aiheuttaa harmaita hiuksia. Takaraivossa jo paukkuu, että kestääkö se Vaasan kisaa tulevana sunnuntaina... Nooh se nähään sitten Vaasassa... =) Mieli palautui yllättän nopeasti. Tai sitten se on vieläkin jossain muualla... =) Mikä tosin on aivan normaalia. Tahkon jälkeinen viikko otettiin tosiaan sitten aivan naatiskellen. Maanantaina hierojalla saatiin pahimmat jumit auki, kiitos siitä jälleen kerran. Tiistai meni ihan nuon vaan ja keskiviikkona käytiin kummitytön synttäreillä Seinäjoella. Eli tankkaus on ollut kyllä kisan jälkeen aivan huikean hyvää. Keskiviikkonakin oli jos minkä sorttista kakkua ja leivonnaista. Ähkyynhän niistä tuli, mutta kun oli niin hyvää... =) Keskiviikko oli muuten päivä jolloin vasta otin pyörän pois autosta. Siis vasta keskiviikkona... Ja samalla pesin sen. Ei oo ollut hirveää hinkua pyörän selkään, eikä tosin lenkillekään. Lenkkaritki

Mikä saa ihmisen tekemään jotain sellaista, minkä tietää aiheuttavan kipua ja kärsimystä? Sekä henkistä, että fyysistä. Mikä saa ihmisen vetämään kropan ja mielen sinne rajan toiselle puolelle kerta toisensa jälkeen ja jatkamaan sitä? Mikä saa ihmisen kestämään sen rajan ylityksen ja löytämään voimat jatkaa sen jälkeen, kun koko keho huutaa kivusta ja vaatii pysähtymään? Se selvisi lauantaina hieman ennen kello kuutta illalla. Lauantai 6.8.2016 klo 07:00 kello herätti. Yö meni yllättävän hyvin ja aamulla heräsin melko pirteänä. Aamupala ei oikein meinannut maistua, olisiko jätkää hieman jännittänyt... ? Kuitenkin puurot ja leivät naamariin ja sitten valmistautumaan. Lähes koko muu talo nukkui, Anna oli herännyt laittamaan numerotatuoinnit paikailleen. Täyden matkan uimarit alkoivat ohittaa rantaa hieman kahdeksan jälkeen. Silloin sen tajusin... tuonne sitä pitää kohta itekkin mennä. MP3-soitin korville ja aloitettiin. Pientä venyttelyä ja ravistelua. Pyörälle puhumista... =) Juom

Jännitys, odotus, ahdistus, pelottaa... Kuitenkaan ei malta odottaa huomista ja toisaalta toivoo ettei tarttis mennä viivalle. Ei tarttis kokea sitä jännitystä ja ahdistusta ennen lähtöä. Ei sitä pesukonetta uinnin alussa. Ei tarttis tuntea pelkoa hukkumisesta... Ei kokea sitä tunnetta, kun jalat ei enää jaksa polkea pyörällä mäkiä ylös tai kun polvet huutaa kivusta ja särystä juoksun aikana. Kun tietää mitä kaikkea on käyty läpi, että on edes päästy tähän pisteeseen. Mitä ite on joutunut tekemään ja mitä perhe on joutunut kestämään. Onneks se perhe on täällä mukana. Elämässä nämä hetket. Kiitos. Maanantaina, kun tultiin Tahkolle oli jo hieman odottava tunnelma. Onneks tähän päivään asti oli niin paljon touhua ja tekemistä tenavien kanssa niin ei ole paljon ennättänyt miettiä tulevaa... =) Ainoastaan aamulenkeillä hieman on tullut käytyä läpi kisaa ja kisareittiä. Uintireitti kääntyy mökin rannan laiturin kohdalta. Pyöräreitti käytiin ajamassa läpi jo keskiviikkona. Oikein mukavan ha

Illalla, kun katselin Tahkolla mökin rannassa tuonne sillalle jossa lähtö kajahtaa lauantaina klo 11, tuli ensimmäisenä mieleen, että onko pakko? Minkä takia ihminen laittaa ittensä tilanteeseen josta tietää tulevan rankka, sekä henkisesti että fyysisesti? Miksi pitää vapaaehtoisesti hakea niitä rajoja ja yrittää päästä niiden yli? Näitä kysymyksiä on tässä viime viikkoina tullut paljonkin. Annakin kysyi kun kerroin, että Tahkolla olisi tarjolla myös perusmatka, että miksen ottanut sitä? Miksi puolimatka? Niinpä...? Miksi...? Se tuntui hyvältä idealta puoli vuotta sitten. Mutta päivä päivältä, kun kisa läheni alkoi tuntua siltä ettei se ollutkaan hyvä idea. Jännittää, pelottaa, ahdistaa... Toisaalta ei jaksa odottaa kisaa... mutta... Kuitenkin tiedän sen, että kannustuksesta ei jää mikään kiinni. Mukana on kuitenkin sen verran tärkeää porukkaa täällä Tahkolla ja lisää on vielä tulossa. Ja se antaa sen voiman mikä vie noiden esteiden ja seinien yli. Se voima auttaa selviämään uinnista

Hetki hetkeltä Tahkon kisa lähenee. Se lähenee yhtä varmasti, kuin jouluaatto... Tämän viikon teemana oli kovempaa, kovempaa ja kovempaa. Maanantaina oli vuorossa uinti ja tarkoitus uida sama matka kuin Tahkolla eli 1.9 km. Viime viikolla totesin klaustrofobian kuuluvan triathloniin, ainakin mun osalta. Nyt oli tarkoitus kokeilla saadaanko siitä kammosta voimaa, sekä henkistä että fyysistä. Märkäpukua päälle kiskoessa alkoi jälleen ahdistaa... sykkeet nousi, tuli kuuma ja pää keksi toinen toistaan parempia ideoita jättää uinti väliin... Hieman siinä pyörittelin käsiä, venyttelin ja siirryin veteen. Tuntui ahdistavalta, vesi näytti pimeältä ja vaaralliselta. Puku kiristi, samoin uimalakki. Aurinko paistoi silmiin ja oli vaikea hengittää. Kuitenkin olin päättänyt voittaa tämän peikon. Päättänyt kääntää siitä tulleen negatiivisen kokemuksen henkiseksi voitoksi ja sitä kautta voimaksi. En yrittänytkään sivuuttaa asiaa vaan tarkoitus oli ottaa siitä selkävoitto. Järvi oli rasvatyyni, mitä p

Klaustrofobia, ahtaan paikan kammo... eihän se liity triathloniin. Vai liittyykö??? Viime maanantaina sen tajusin, kyllä se liittyy. Ainakin omalla kohdalla. Illalla oli vuorossa uintitreeni avovedessä. Keli oli upea, täysin tyyni järvi, puolipilvistä. Aleksi tuli kans uimaan mun vanhalla märkäpuvulla. Eli myös seura oli parasta mahdollista. Pää ja keho odotti treeniä innoissaan. Aloin pukemaan märkäpukua päälle, kun jotenkin alkoi ahdistamaan. Sykkeet nousi jo siinä vaiheessa normaalia korkeammalle, veteen kahlatessa vesi tuntui kylmältä, pimeältä ja ehkä jopa pelottavalta... enhän mä pelkää mitään, tai siis melkeen mitään. Vähän sama tunne kuin ennen kisaa. Silloin ajattelin sen johtuvan kisajännityksestä... Mutta... Treeni sujui kuitenkin suht hyvin, sykkeet pysyi sopivalla tasolla eikä tekniikkakaan hajonnut. Käännöksissä välillä tuntui huimausta ja ahdistusta. Ajattelin sen johtuvan kylmästä vedestä ja edellisillan myöhään jatkuneesta EM-jalkapallon finaalista... =) Kun pääsin ra

Rokulitriathlonin jälkeen on tasan viisi viikkoa niin Tahkolla pamahtaa. Tarkotuksena vetää ennen sitä neljä "kovaa" treeniviikkoa ja yksi valmistava viikko, joka vietetään Tahkolla kuin ammattilaiset ikään. Pitäähän sitä totutella ilmastoon ja aikaeroon ja kaikkeen muuhun systeemiin... Toki pääasiahan tuolla viikolla on nauttia hyvästä seurasta ja ruoasta ja komeista Tahkon maisemista. Pikamatkan kisahan on siitä hankala, että sen voi vetää todella korkeilla sykkeillä läpi ja vaikutuksen huomaan vasta myöhemmin. Ja sitä korostaa jos on lämmin keli... Itellä Rokulitriathlonissa keskisyke oli 176 ja kelihän oli melkoisen lämmin ja painostava. Eli se vei mehuja entisestään. Mun kohdalla se vaikutus paistoi käytännössä läpi koko tämän viikon. Toki sunnuntain sain hyvin lepäiltyä ja kerättyä voimia. Käytiin koiran kanssa pienellä palauttavalla kävelyllä ja maanantaina oli vuorossa hieronta. Tiistaille sain hyvän 10 km lenkin alle pk-sykkeillä... mutta sitten alkoi kroppa vastust

Tämän tekstin jälkeen päästäänkin sitten jo nykyhetkeen, eikä tartte enää muistella menneitä... =)  Tapahtuma siis historian 2. Rokulitriathlon ja matkana pikamatka, eli 475 m uinti, 22.5 km pyöräily, 5.25 km juoksu.  Tähän "raportin" alkuun pitää kyllä ensimmäiseksi tuoda esiin se kaikista tärkein ja ainakin itselle eniten merkitsevä asia. Eli kiittää kannustusta jälleen kerran. Sekä tutuilta, että tuntemattomilta. Jos te tietäisitte miten iso asia se on. Kaikki ne yksinäiset kilometrit pyörän selässä, lenkkipoluilla ja altaassa/järvessä. Kisoissa saatu kannustustus herkistää kovemmankin kaverin. Ja se voima mitä siitä saa. Iso käsi siis ystäville ja perheelle jo tässä vaiheessa. Paikkallaolijat Anna , Aleksi, Matti , Rami, Johanna , Veikko , Väinö ja Roope. Kiitos Peltsa  ja monet monet muut. Kiitos Anni-Maria tsemppiviestistä. Tällä kertaa matka kotoa kisapaikalle sujui hyvin, suurelta osin ehkä siksi koska Anna vei mut sinne... =)  Itse kisa sujui kohtalaisen hyvin. K

Ei minkäänlaista ohjelmaa... =) Ei niin mitään. Tein kylläkin alkuvuodesta tarkan ohjelman ja kalenterin miten sen suoritan. Oli kaikki merkittynä, intervallit, sykerajat, milloin yhdistelmätreenit ja milloin "leirit" jne. Oli uinnit ja pyörä ja juoksut ja kaikki. Aikani sitä ohjelmaa katsottuani rypistin paperin ja heitin roskiin. MIKSI TEIT SEN??? kysyttiin Kummelissakin... No, ajattelin että mun tulos kisoissa ei muutu suuntaan tai toiseen jos teen tiukan treeniohjelman ja pyrkisin noudattamaan sitä orjallisesti. Se vaikuttaisi kotiin, perheeseen, ystäviin ja työhön... no ei nyt ehkä työhön... ;) Mutta kuitenkin, se stressaisi liikaa. Näin ajattelin. Eli mennään ihan fiiliksen mukaan. Tiesin kuitenkin perusteet miten EHKÄ kannattais treenata. Ajattelin olla ns. yksinäinen susi. Ei ryhmäajoja pyörällä, ei pitkiä juoksulenkkejä porukassa. Ei myöskään isolla ryhmällä suoritettuja uinteja. Eli periaate vähän kuin Stallonella Rocky nelosessa. Keskityin harjoitusten laatuun ja s

Tuon kisakalenterin kun sai tehtyä niin kaikki tosiaan selkeytyi. Kalenterissa oli 2016 kesälle kolme kisaa, 2017 neljä kisaa ja 2018 (se kesä kun täytän 40!!!!!) 5 tai 6 kisaa. Riippuen Vanajanlinnan ja Rokulitriathlonin aikatauluista. 2015 suoritin siis kaksi pikamatkaa. Alunperin oli tarkoitus suorittaa 2016 pari pikamatkaa ja yksi perusmatka ja siitä sitten pikkuhiljaa jatkaa seuraavina kesinä pitemmille matkoille tavoitteena tuo vuoden 2018 täysmatka... No eihän siitä tullut lasta eikä jaskaa... Nälkä kasvoi syödessä ja ilmoittauduin jo itseasiassa vuoden 2015 lopulla Tahkolle 6.8.2016 puolimatkan kisaan... siis 1,9 km uinti, 90 km pyöräily ja 21,2 km juoksu... Päässä oli silloi(nkin) jotain vikaa ja häikkää. Muuten kisakalenteri tuolle ajalle näyttää tältä. Tätä sitten ei ole vielä julkaistu muille kuin harvoille ja valituille... =) Punaisella merkitty aina kesän pääkisa. 2016: Rokulitriathlon, pikamatka; Tahko, puolikas ; Vaasa, pikamatka 2017: Rokulitriathlon, pikamatka; Jor

Vaasan kisan jälkeen oli tarkoitus vetää pitempään happea triathlonin osalta. NO EI!!!!! Ekan lenkin heitin seuraavan viikon maanantaina... Muutenkin sen syksyn mittaan pystyin treenaamaan melko hyvin, varsinkin uintia. Myös järvessä vesi oli myöhään syksyä lämmintä ja siinä tuli uitua lähes päivittäin, edes jonkin verran. Pyöräily ei oikein maistunut, kun oli tottunut Vaasan kisassa huippupyörään ja itellä oli vähemmän huippupyörä... =) Juoksussa taas oli omat ongelmat, lähinnä polvista johtuen. Päätin kuitenkin kokeilla ohjattua harjoittelua juoksun suhteen. Polarin sykemittariini sai muutaman erilaisen juoksuohjelman netistä ja valitsin neljän viikon "kuurin". Se sisälsi ekalle viikolle kolme juoksua ja kolmelle viimeiselle viikolle neljä juoksua viikossa. Joka viikolle oli peruslenkki, intervallijuoksua sekä loppuviikolle pitkä lenkki. Hieman pelonsekaisin tuntein odotin tuota neljän viikon kautta. Ekalle lenkille laitoin kinesioteippien ja tiikeribalsamin lisäksi polvitu

Tästä jo kirjoitin viime vuonna tuolla naamakirjassa, mutta laitetaan se nyt tänne hieman muunneltuna. Kauden päätöskisaan sain alle isältä lainaan Bianchin kilpapyörän, jolla matka vaihtui aivan eri tyyliin kuin omalla. Sitä testasin muutaman kerran ennen kisaa ja sillä suorastaan lensi asfaltilla.  Vaasaan saavuttiin jo perjantaina 21.8 ja yövyttiin Tarun ja Samin  residenssissä. Paikalle kun saavuttiin oli grilli jo lämpenemässä ja tarjolla oli kanaa ja salaatteja. Todella huikean hyvää. Ja riittävän kevyttä näin ennen kisaa. Illalla vielä hieman nestetankkausta (vain yksi olut...) sekä venyttelyä. Kisa-aamu valkeni aurinkoisena, maittava aamupala sekä viimeiset venyttelyt. Sen jälkeen alkoi viimeinen kehonhuolto. Tiikeribalsamia polviin ja alaselkään. Kineesioteipit polviin. Tuossa tiikeribalsamissa on se hyvä ominaisuus, että jos kisa-alueella joutuu hukkaan muusta perheeltä niin riittä kun seuraa voimakasta tuoksua... =) Sitten kamat kasaan ja kisapaikalle saavuttiin Annan  ja